Yksinkertaisin vastaus on: kaikki. Ihan vain jo siitä syystä, että jos ei ole menettänyt sisarusta, niin osaisi arvostaa omia sisaruksiaan (jos sellaisia on). Ei pitäisi heitä itsestäänselvyytenä. Sillä vastaan voi tulla päivä, jolloin joutuu sanomaan sisarukselleen ikuiset hyvästit tässä todellisuudessa. En tosin ajatellut kohderyhmänä kaikkia kun rupesin tätä kirjaa toteuttamaan.
Ensimmäinen ja minun mielestä tärkein kohderyhmä on sisaruksen menettäneet. Pian on vihdoin olemassa kirja, jota juuri sisaruksen menettäneet voivat käyttää ensiapuna omassa surussaan, jos ei ole voimia puhua tai kirjoittaa tapahtuneesta. Kirjaa lukiessa voi mielessään käydä keskusteluja kirjaan kirjoittaneiden kanssa. Tarinoista voi tunnistaa itsensä ja omat tunteensa: en olekaan outo, kun minusta tuntuu tältä. Eikä tarvitse vertailla surua. Kaikilta kirjaan kirjoittaneilta on kuollut sisko tai veli. Se on yhteistä jokaiselle, sisaruksen suru. Ei tarvitse miettiä, että minulta on kuollut vain sisarus, ei äitiä tai lasta.
Monista surevista sisaruksista tuntuu, että he ovat väliinputoajia. Tai pitäisi kai sanoa, että me olemme väliinputoajia, kuulun itsekin heihin. Usein sisarukset unohdetaan. Etenkin, jos sisaruksilla näyttää arki jatkuvan suht normaalisti, ajatellaan, että heillä ei ole mitään hätää. Toivonkin, että surevien sisarusten lisäksi myös heidän vanhempansa lukevat tämän kirjan. Sekä muut läheiset, joita heidän elämään kuuluu. Tällöin ehkä paremmin osataan ottaa huomioon myös kuolleen lapsen/nuoren sisarukset, ei ainoastaan vanhempia. Kaikilla on automaattisesti huoli vanhempien/vanhemman jaksamisesta, kun lapsi kuolee. Pahempaa surua ei kukaan voisi itselleen kuvitella. Mutta täytyy muistaa, että sillä hetkellä sisarukset eivät osaa kuvitella itselleen pahempaa surua. Sisaruksen menettämisen suru on heille totta, eivät he ajattele siinä vaiheessa, että jotain pahempaakin voisi olla.
Kolmas kohderyhmä on henkilöt, jotka voivat työssään kohdata surevia sisaruksia. Terapeutit, opettajat, päiväkodin tädit, seurakuntien työntekijät, kuraattorit, terveydenhoitajat, sosiaalityöntekijät jne. Tämän kirjan luettuaan voi varmasti saada käsityksen siitä, miltä sisarustaan surevasta voi tuntua ja kuinka heidät voisi kohdata.
Vielä palatakseni siihen tunteeseen, minkä olen monelta sisaruksen menettäneeltä kuullut, että meidät unohdetaan. Puolison menettänyt on leski, vanhempansa menettänyt on orpo, nyt on kehitteillä lapsensa menettäneille oma nimitys, mutta sisaruksen menettänyt on vain sisaruksen menettänyt. Ei se sinällään haittaa, en haluaisi kutsua itseä jollain tietyllä nimityksellä, mutta yleisellä tasolla ajateltuna taas tuntuu, että sisarukset unohdetaan. Tämä kirja voi osaltaan olla kannanotto siihen, että surevia sisaruksia ei saa unohtaa.
"Usein sisarukset unohdetaan. Etenkin, jos sisaruksilla näyttää arki jatkuvan suht normaalisti, ajatellaan, että heillä ei ole mitään hätää."
VastaaPoistaJustiinsa näin multa myös tuntuu, kirjoitat tosi ihanasti ja se miten asiat ilmaiset koskettaa todella
Kiitos taas Henna :) Hyvä jos mun teksteistä on apua ja ne koskettaa.
VastaaPoistaTämä teksti koskettaa myös minua, koska jollain tapaa olen itsekkin kokenut olevani "väliinputoaja". On pitänyt olla vahva, yrittää vaan ulos päin näyttää tavalliselta, jolloin helposti ei sitten myöskään saa tarvitsemaansa apua ja tukea, eikä nuori sitä osaa hakea tai pyytää. En minäkään, olen käsitellyt suruni läpi vasta aikuisena, ja ymmärtänyt sen miten huonosti tosiaan sai tukea.
VastaaPoistaMua kosketti erityisesti tekstin kohta "Kaikilla on automaattisesti huoli vanhempien/vanhemman jaksamisesta, kun lapsi kuolee. Pahempaa surua ei kukaan voisi itselleen kuvitella. Mutta täytyy muistaa, että sillä hetkellä sisarukset eivät osaa kuvitella itselleen pahempaa surua. Sisaruksen menettämisen suru on heille totta, eivät he ajattele siinä vaiheessa, että jotain pahempaakin voisi olla." Koska nyt toki ymmärrän, miksi vanhemmat saavat sen suurimman tuen. Itselläni on kolme lasta enkä osaa kuvitella suurempaa tuskaa, kun jo heistä jonkun menettäisin, mutta kuten tekstissä kirjoitit sillon en osannut kuvitella mitään pahempaa/kamalampaa. Se vei jalat alta täysin, ja luulin oikeasti, että en enään ikinä voisi elää normaalia elämää. Suru oli fyysistä kipua ja henkistä tuskaa, ja välillä tuntui, että kukaan ei voi ymmärtää mitä minä tunnen.
Osaat hienosti pukea ajatukset sanoiksi, sanat tekstiksi. Jään odottamaan kirjaa, ja toivon todella, että se tavoittaa sellaisia ihmisiä, jotka sitä tarvitsevat. Sisaruksensa menettäneet, mutta myös "ammatti henkilöstö", jotka nuoria kohtaa, esim koulun terveydenhoitajat, opettajat ym. Itse en saanut yläasteikäisenä siskoni kuoltua mitään apua. Jälkeenpäin ajatellen kouluterveydenhoitaja olisi voinut jututtaa minua tapahtuneen jälkeen ja kysyä, jos haluaisin puhua asiasta, mutta en saanut puhua asiasta kenenkään ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Onneksi minulla oli ystävä jolle pysytin puhumaan, koksa kotona en tainnut uskaltaa näyttää tunteitani täysillä, koksa pelkäsin aiheuttavani lisää pahaa oloa vanhemmilleni, jos olisin näyttänyt kuinka huonosti itse voin.
Hienoa, että mun tekstit koskettaa, silloin en ole kirjoittanut näitä turhaan.
PoistaSe on niin väärin, että sisaruksia ei huomioida tarpeeksi. Mäkin todella toivon, että tämä kirja tavoittaa myös niitä auttajia, että he osaisivat jatkossa ehkä paremmin tukea myös surevia sisaruksia.