Sekalaisia ajatuksia

Odottavan aika on pitkä ja mitä näitä hienoja sanontoja nyt onkaan, mitkä sopisivat erinomaisesti tähän tilanteeseen. BoD (kustantamo) laittoi minulle maanantaina sähköpostia, että kunhan toimeksianto ja sopimus on heillä, niin menee 2-3 viikkoa, että saan kirjan taittovedoksen. Jos posti on kulkenut niin kuin pitääkin, niin papereiden on pitänyt olla heillä tiistaina. En kuitenkaan ajatellut pitää blogia hiljaisena tätä kolmea viikkoa, mutta toisaalta en ajatellut joka päivä avautua tänne, että kuinka hermoja raastavaa tämä odotus on :)

Mä ajattelin silloin kun tähän projektiin ryhdyin, että pääsen paljon helpommalla nyt kuin edellisen kirjan kanssa, kun ei tarvitse itse kirjoittaa kovin paljoa. Nyt en edes tiedä, että kumman kirjan kanssa pääsin helpommalla. Nyt olen joutunut tekemään paljon muokkauksia ym. ihan jo siitä johtuen, että kaikki tarinat ovat eri fontilla ja rivivälillä kirjoitettu, osa tarinoista on kirjoitettu sähköpostiin ja osa wordille.

Haastavaa on myös ollut se, että olen saanut 20 koskettavaa tarinaa siitä, miten sisko tai veli on kuollut ja miten sen asian kanssa on pystynyt elämään. Ensimmäinen kirja kertoi vain ja ainoastaan minun elämästä. Vaikka sen kirjoittaminen välillä itkettikin, niin mä tiesin kuitenkin että mitä tulee tapahtumaan. Mä olin itse elänyt ne asiat ja hetket. Kaikki ne kauheudet. Mä tiesin, miltä minusta on tuntunut. Nyt mä jouduin lukemaan 20 tarinaa, 20 eri ihmisen tuskasta ja epätoivosta, ja niistä pienistä valon pilkahduksista. Kun luin jokaisen  tarinan ensimmäisen kerran, saatoin vähän itkeä. Ensimmäisen lukukerran jälkeen jouduin kovettamaan itseni, eristämään tunteet. Tästä kirjasta ei olisi tullut mitään, jos en olisi päättänyt, että en voi tunteilla enää kun liitän tarinat käsikirjoitukseen. Yllätin jopa itseni siinä, miten hyvin onnistuin tässä asiassa. Luin käsikirjoitusta kuin mitä tahansa tekstiä, siten oli helpointa tehdä tarvittavat muokkaukset. Kun luen valmista kirjaa, annan itselleni seuraavan kerran luvan oikeasti pysähtyä tarinoiden äärelle ja itkeä, jos siltä tuntuu. Sitä ennen on vielä käytävä taittovedos läpi kovanaamana ja tehtävä tarvittavat korjaukset. Varsinkaan silloin ei voi itkeä, etten sotke taittovedosta. 

Kuva: www.weheartit.com

Edelliseen kirjaan verrattuna olen joutunut paljon enemmän miettimään, että minkä verran voin muokata tekstejä. Liian nuori oli kokonaan mun kirjoittama, sain tehdä käsikirjoitukselle just niin kuin halusin ja hävittää vaikka kokonaisia kappaleita. Nyt mä en ole muokannut tekstejä oikeastaan muutoin kuin kieliopillisesti jonkun verran. Monta kohtaa on ollut, joissa olen miettinyt, että voinko muuttaa jotain sanaa tms. En ole kuitenkaan isompia muokkauksia tehnyt, jotta teksteissä ei näy mun "käsiala", eli se, miten mä kerron asioista. 

Kaikista eniten paineita on tuonut ehkä se, että mä olen 20 ihmiselle luvannut, että heidän tarinoistaan tulee kirja. Ihan oikea kirja. Edellisestä kirjasta mä en ainakaan puoleen vuoteen sanonut sanallakaan kenellekään, halusin miettiä rauhassa että mitä olen tekemässä ja saanko edes kirjoitettua. Nyt olen alusta asti elänyt sen ajatuksen kanssa, että kirja on julkaistava millä tavalla tahansa, koska en voi tuottaa pettymystä tarinansa kirjoittaneille. Olen läpikäynyt aika kattavan tunteiden skaalan ahdistuksesta ja epätoivosta iloon ja onnistumiseen. Onneksi on ollut valtavasti ihmisiä tsemppaamassa niinä epätoivon hetkinä kun olen halunnut unohtaa koko kirjan. Nyt voin vaan kuvitella sen palkitsevan tunteen mikä on sitten, kun pidän käsissäni kirjan mallikappaletta!