Taas askeleen lähempänä valmista kirjaa

Oon lukenut taittovedoksen kolme kertaa, ja saapi luvan nyt riittää. Silmät on ihan kipeenä lukemisesta. Kysyin jo kustantamolta sähköpostilla kannen virheistä, ne saa korjattua. En vaan malta odottaa, että saan kirjan mallikappaleen. Siihen menee kai kuukausi nopeasti arvioituna, mutta en tiedä miten lähelle totuutta tuo mun arvio menee. Maanantaina vien taittovedoksen postiin, ja sitten olen taas askeleen lähempänä kirjan julkaisua. Sitten mä en voi oikeastaan enää tehdä muuta kuin hyväksyä mallikappaleen. Jos vielä mallikappaleessa huomaisin jotain virheitä jotka haluaisin korjata, niin niiden korjaus maksaisi yli 100e. Joten, otan mallikappaleen vastaan sellaisena kuin se tulee ja  luotan siihen, että olen pahimmat virheet saanut teksteistä napattua pois. Virheitä varmasti jäi, mutta niin on kaikissa muissakin kirjoissa. Kaikkien tunnettujen kirjailijoidenkin kirjoissa on kirjoitusvirheitä, joten tässäkin saa olla. 

Kirjan julkaisun läheneminen saa enemmän ja enemmän miettimään siskoani, joka odottelee tuolla ylhäällä pilvien päällä. Enhän mä olisi tällaista kirjaa julkaisemassa, jos mun sisko ei olisi kuollut. En mä olisi ilman siskon kuolemaa etsinyt tällaista kirjaa ja ihmetellyt, kun sellaista ei ole olemassa. En mä olisi ajatellut, että tällaistakin kirjaa voisi joku tarvita. 

"Mä puhun sulle aina silloin kun muut ei nää
kun ikävä kasvaa niin suureks
että sen alle jää
ja kerron mitä meille kuuluu
kuinka isä harmaantuu
ja miten elämä on mennyt
ja mitkä haaveet toteutui
ja mitkä haaveet sun myötä hautautui"

Mitä enemmän mä luen sitä omaa tekstiä, jonka kirjaan kirjoitin, sitä tyhmemmältä se minusta tuntuu. Outoa, miten eri tavalla ajattelin asioista vielä vuosi sitten. En tarkkaan muista koska sen oman tekstin olen täysin valmiiksi kirjoittanut, mutta ennen viime syksyä kuitenkin. Kirjoitin silloin,että en ole siskon kuoleman jälkeen uskaltanut kertaakaan olla niin onnellinen kuin mahdollista. Nyt mä olen maailman onnellisin. Miten yksi ihminen voikin tehdä tästä maailmasta paljon paremman paikan elää ja saada mut uskomaan siihen, että myös minun elämässä voi käydä hyvin. Ennen viime syksyä mä ajattelin, että mun elämässä kuuluukin tapahtua pahoja asioita, ja se myös näkyy siinä tekstissä, jonka kirjoitin. Nyt kirjoittaisin niin erilaisen tekstin. Nyt kirjoittaisin siitä, miten kiitollinen mä oon ollut mun siskolle, en siitä, että miksi näin piti käydä. Mutta en viitsinyt enää kirjoittaa uutta tekstiä ennen käsikirjoituksen lähettämistä. Se olisi ollut epäreilua muita kirjoittajia kohtaan, koska hekään eivät ole voineet muokata tekstejään. 

Enää mä en edes tiedä, miltä musta tuntuu. Mulla on välillä ikävä, mutta muusta en tiedä. Ehkä se asia vain on jossain taustalla koko ajan mukana. Nyt kaikki vaan on ollut paljon enemmän pinnassa tämän kirjaprojektin myötä, mutta pitää vaan jaksaa viedä tämä projekti loppuun. Sitten pitää varmaan jaksaa antaa lehtihaastatteluja. Välillä mä pysähdyn miettimään, että mitä ihmettä mä oikein olen tehnyt ja olen tekemässä, koska ei se kovin kivaa ole toimittajille kertoa kuolemasta. Mutta ehkä senkin tekee sen takia, että kirja tavottaisi mahdollisimman monta sellaista, joille kirjasta olisi apua.