Mun tarina

Tarina, jonka kirjoitin Ikävistä pohjattomin -kirjaan.

Sinä laulat enkeleiden kuorossa

Jenna Miettinen

Sanotaan, että kun on kerran menettänyt läheisen ihmisen, tulee tietoiseksi siitä, että kenen tahansa elämä voi päättyä koska tahansa. Mikään maailmassa ei kuitenkaan valmistanut minua tähän menetykseen, suruun, joka on ollut suurin kaikista. Ikinä en osannut kuvitella, että elämässä voisi olla näin pohjatonta ja syvää surua. En tiennyt, että kyyneleitä riittäisi aina vain uudestaan. Lapsenmielessä olin kuvitellut, että vanhan mummoni kuolema on pahin asia, mitä tässä elämässä voi tapahtua. Jälkeenpäin olin kiitollinen, että mummoni kuoli. Mummon kuolema oli hiljaista valmistautumista kaikkein pahimpaan ja järkyttävimpään asiaan, vaikka en sitä silloin onneksi tiennyt.

Elämä on arvaamaton. Koskaan ei voi tietää kenen kohdalla tämä päivä on viimeinen, eikä uutta huomista enää tulekaan. Silti on käsittämätöntä, miten kaikki voi särkyä silmänräpäyksessä. Miten pienestä tässä elämässä kaikki on kiinni. Yhtäkkiä yhtä siskoa ei olekaan enää kuin muistoissa. Yhdessä ohikiitävässä hetkessä hän on mennyt sinne, mistä ei voi tulla enää takaisin tähän elämään. Sen kaiken muuttaneen hetken jälkeen tuntui, että koko olemassaolo ja perusturvallisuus järkkyivät. Kaikki itsestäänselvyydet katosivat. Elämän perusasiat kuten syöminen, nukkuminen ja hengittäminen tuntuivat ylivoimaisilta. Mielessä oli vain kysymys: Voiko tällaisesta selvitä?

Niin lähdit enkeli kultainen

Syyskuinen keskiviikko vuonna 2000 ei unohdu koskaan. Aamulla siskoni Jasmina lähti kouluun iloisesti tietämättä, että se olisi hänen viimeinen koulupäivänsä. Kukaan meistä ei voinut aavistaa, että se olisi hänen viimeinen päivänsä meidän luonamme. Jasmina tuli koulusta yhden jälkeen ja silmät loistaen kertoi äidille, että laulaisi seuraavana aamuna koulun aamunavauksessa. Hän rakasti laulamista, eikä olisi sinä päivänä malttanut keskittyä läksyjen tekemiseen. Jasminan laulun sijasta aamunavauksena olikin rehtorin kertoma suruviesti: Jasmina on kuollut ja laulaa nyt enkeleiden kuorossa.

Kolmelta sisarukseni (11-, 9- ja 8-vuotiaat pikkusiskot ja 5-vuotias pikkuveli) lähtivät 15 kilometrin päähän tuttavaperheemme luokse kyläilemään ja hoitamaan eläimiä. Siihen tuttuun maalaistaloon, jossa olimme niin monta kertaa aiemminkin käyneet. Minä en lähtenyt mukaan, koska olin menossa tuomariksi poliisien pesäpallopeliin. Neljän jälkeen kaksi siskoani ja veli olivat lähteneet tuttavaperheen äidin kanssa hakemaan lehmiä iltalypsylle tien toiselta puolelta. Vähän matkaa käveltyään heitä lähestyi takaa kolme autoa. Tuttavamme oli huutanut, että täytyy varoa, koska autoja tulee. Hän oli laittanut kätensä eteen, jotta lapset eivät varmasti lähtisi tielle. Kun ensimmäinen auto oli ajanut ohi, Jasmina lähti – syystä jota kukaan ei tiedä – ylittämään tietä ja juoksi suoraan toisen auton eteen. Hän lensi auton yli asfaltille ja loukkaantui niin vakavasti, että noin kahden tunnin päästä menehtyi saamiinsa vammoihin. Paikalle oli tullut kaksi ambulanssia, paloauto ja lisäksi pelastushelikopteri.

Onnellisen ja hyvän päivän päätteeksi tulin kotiin ja kuulin naapuriltani, että siskoni on jäänyt auton alle. En osannut ajatella pahinta mahdollista. Suojelin itseäni sillä samalla haavoittumattomuuden harhalla kuin varmasti monet muutkin vastaavassa tilanteessa: eihän kuolema voi meidän perhettä koskettaa. Valitettavasti voi. Kuolema kosketti juuri meidän perhettä. Mutta miten se on mahdollista? Ei minun elämässä voi tapahtua tällaista. Tämän on pakko olla jonkun muun elämää! Tai painajaista, josta aamulla herään ja kaikki on hyvin. Niin se on, aamulla minä ja kolme siskoani sotkemme vaatteemme yhdeksi kasaksi ja katsomme kuka löytää omat vaatteensa nopeimmin siitä kasasta ja pukee päälle. Niinhän me teemme joka aamu. Aamu tuli, mutta äidin väsyneet ja itkuiset silmät kertoivat, että nyt oltiin painajaisessa, josta ei voinut herätä. Karu totuus luki lehdessä otsikolla: Koulutyttö menehtyi auton alle Siilinjärvellä. Meillä alkoi uuden elämän opetteleminen. Elämän, josta yksi on lopullisesti poissa. Täytyi opetella elämään surun ja ikävän kanssa.

Yksi meistä lähti enkeliksi taivaaseen. Minulla on nyt suojelusenkeli, joka kulkee kanssani kaikki kivikkoisetkin polut. Jos kaadun, enkelini nostaa minut pystyyn. Hän suojelee ja katsoo, että minulle ei tapahdu mitään liian pahaa. Öisin on turvallista nukahtaa kun tiedän, että enkelini valvoo untani. Suloisin enkeli, jonka taivas on saanut.

Kuva: www.weheartit.com

Kuoleman koulu

Olin silloin 13-vuotias, kun minua kolme vuotta nuorempi siskoni kuoli. Yläaste oli juuri alkanut, se oli iso muutos elämässä. Elämän piti olla murrosikäisen elämää uusine asioineen, kavereineen, harrastuksineen ja läksyineen. Yhtäkkiä minut revittiin irti kaikesta tuosta. Tunsin päätyväni valovuosien päähän kavereistani. Olin niin yksin. Minun elämääni oli tullut kuolema. Matematiikka, ruotsi ja englanti olivat vaihtuneet kuoleman oppitunteihin. Kuoleman antamat läksyt kirjoitin kyynelillä. Elämääni tuli sellaisia sanoja kuten vainaja, ruumisarkku, hautajaiset, ruumishuone, hautausmaa. Ne olivat minun arkea silloin. Miten olisi voinut kiinnostaa matikan yhtälöt tai englannin sanat kun joutui miettimään, että miten selviän hautajaisista. Miten selviän loppuelämäni sen valinnan kanssa, että näin siskoni kuolleena kaksi kertaa?

Kun valmistauduin kokeisiin, joita sinä syksynä oli useita, valmistauduin samalla mielessäni kuoleman kokeisiin. Huusin, itkin ja viskoin koulukirjoja kun en osannut tehtäviä, mutta ehkä se lopulta kuitenkin oli sitä tuskaa, mitä kuolema oli minussa aiheuttanut. En tiennyt miten olla sen kivun kanssa. En tiennyt miten purkaa ulos sitä tuskaa ja niitä tunteita, joita minussa oli. Mikään koulukirja ei antanut vastausta niihin asioihin. Jouduin selvittämään ne asiat elämällä. Kulkemalla hetkien läpi ja ottamalla vastaan kaiken, mitä niihin surullisiin päiviin sisältyi. Vaikka ne päivät sattuivat enemmän kuin mikään, tallensin kaiken sydämeeni. Myöhemmin niiden kipeiden hetkien tuska on ollut voimavarana. Ne päivät elämällä olen pystynyt elämään uusia suruja. Vaikka muuhun en tässä elämässä voisi luottaa, niin sen tiedän, että surun kanssa pystyy elämään. Kun olen joutunut elämään maanpäällistä helvettiä siskoni kuoleman jälkeen, jatkamaan päivästä toiseen suurimman surun kanssa mitä olen kokenut, tiedän, että selviän niistä pienemmistäkin kuolemista, joita joudun kohtaamaan.

Surua ei voi puolittaa

Surua on vaikea määrittää. Siihen sisältyy niin paljon kaikkea. Suru on itkua, pelkoa, hätää, ahdistusta, pakokauhua, kaipausta. Kaikkia noita erikseen ja yhdessä. Välillä olen puhunut surustani, välillä halunnut olla yksin ja käpertyä omaan onnettomuuteeni. Hukuttautua vieläkin syvemmälle surun syövereihin, jos oli ylipäätään enää mahdollista mennä syvemmälle. Olen monta kertaa hajonnut surun taakan alle ja yhtä monta kertaa olen kasannut itsestäni taas vahvan, ainakin hetkellisesti. Olen antanut muiden päästä sisälle suruuni, mutta lopulta olen kuitenkin ollut yksin. Tämä suru on minun, kukaan ei voi ottaa sitä minulta pois, ei edes osaa siitä, vaikka kuinka haluaisi. Ei surua voi puolittaa.

Usein olen miettinyt, olisiko surua ollut helpompi käsitellä, jos olisin voinut syyttää jotakuta, olla jollekin vihainen. En voi syyttää onnettomuusauton kuljettajaa, hän ei ajanut ylinopeutta, ei ollut päihtynyt eikä muutenkaan toiminut tavalla, josta häntä voisi syyttää. Voinko syyttää Jumalaa? Voinko olla vihainen siskolleni? En ole osannut olla vihainen kenellekään. En itselleni, siskolleni, en onnettomuustilanteessa mukana olleille enkä edes Jumalalle. Välillä haluaisin huutaa ja olla vihainen. Haluaisin jonkun, jota lyödä päin naamaa tästä kivusta, mitä olen elämässäni joutunut kokemaan. Tiedän kyllä, että ei siskoni tulisi takaisin, vaikka kuolemasta voisi syyttää jotain.  Välillä vain tuntuu niin kohtuuttomalta että näin tapahtui, enkä edes tiedä kenelle voisin olla vihainen asiasta.

Minä kuitenkin elän

Siskoni kuoleman jälkeen aloin pelätä onnellisuutta. En ole sen jälkeen kertaakaan uskaltanut olla niin onnellinen kuin voisin, koska pelkään. Pelkään, että sitten sattuu ja kovasti. Onnellisuus ei ole pysyvää, ja aina hyvät hetket viedään liian aikaisin pois. Aina tulee uusi muistutus: elämän kuuluu sattua. Onnellisuuden vastakohta on liian monta kertaa näyttänyt rumat kasvonsa siskoni kuoleman jälkeen, milloin milläkin tavalla.

Enää en voinut luottaa myöskään siihen, että kukaan ei häviä läheltäni. Sain loppuelämäkseni mukaan menettämisen pelon. Mummon kuoleman jälkeen en tätä tiedostanut, mutta kun siskoni lähti, olen liiankin hyvin muistanut sen, että kenenkään elämä ei ole ikuinen. Välillä pelkään päästää ketään lähelleni, koska en voi olla varma, että kukaan pysyy elämässäni. Kuka tahansa voi kuolla huomenna. Sen ajatuksen kanssa on välillä aika raskasta elää. Koko ajan pelkään ja hätäilen läheisteni puolesta, mietin, kuka lähtee seuraavaksi. Lähdön läheisyys on aina läsnä. Se varjostaa jokaista hetkeä, jokaista kohtaamista.

Olen monta kertaa ollut lähellä luovuttamista, mutta aina löytänyt kuitenkin toivon elää. Olen alkanut ajatella, että olen siskolleni velkaa tämän elämän. Siskoni elämä jäi lyhyeksi, joten minun täytyy näyttää hänelle tätä elämää niin paljon kuin mahdollista. Hän ei ehtinyt juurikaan matkustella, ei opiskella eikä käydä töissä. En tee täällä asioita vain itseäni varten, vaan myös siskolleni, joka seuraa minua pilvien päältä. Hän iloitsee kanssani onnistumisista ja antaa tuolta ylhäältä yhdessä Jumalan kanssa voimia selvitä läpi vaikeiden päivien. Joten menettämisen ja onnellisuuden pelosta huolimatta olen siskoni takia yrittänyt olla aina niin onnellinen kuin mahdollista.

Ajan parantava voima

Monet, jotka eivät ole menettäneet läheistä kuvittelevat, että suru loppuu ensimmäisen vuoden jälkeen. Että ensimmäisen vuosipäivän jälkeen kaikki olisi taas hyvin ja kuolemasta olisi tavallaan päässyt yli. Se vaan ei mene niin. Suru kyllä muuttuu ensimmäisen vuoden aikana, mutta poissa se ei ole. Eikä rakkaan ihmisen kuolemasta kai voi koskaan päästä yli. Siltä ainakin minusta tuntuu. Aika on merkittävä asia parantavuudessaan. Surua ja ikävää se ei koskaan poista kokonaan, mutta jotenkin se vain opettaa, että tapahtuneen kanssa pystyy kaikesta kipeydestä huolimatta elämään.

Vuosien aikana on ollut erilaisia surun hetkiä. Toisinaan suru on ollut aivan lähellä, toisinaan taustalla kulkemassa. Kyyneleitä näihin vuosiin on mahtunut paljon, ja vaikka aikaa on kulunut 12 vuotta, edelleenkin kysyn, että MIKSI? Koskaan en voi loppuun asti ymmärtää, miksi viattoman ja aurinkoisen tytön elämä päättyi liian aikaisin. Tuntuu niin raadolliselta, että yhdelle siskoista ei esimerkiksi voi jouluisin ja syntymäpäivinä antaa lahjaa. Voi vain viedä kynttilän haudalle.

Tätä kirjoittaessani olen miettinyt paljon, että mikä kaikki minua on ajan lisäksi auttanut eteenpäin. Ilman ystäviäni en ehkä olisi tässä. Minulla on vuosien aikana ollut muutamia sellaisia ystäviä, joille olen yhä uudestaan ja uudestaan puhunut ja kirjoittanut tapahtuneesta, kyyneliä säästämättä. Myös terapiassa olen läpikäynyt asiaa useaan otteeseen, aina on löytynyt jotain uutta puhuttavaa. Nykyään enää harvoin puhun asiasta. Välillä kuvittelen, että ei minulla ole enää oikeutta puhua tapahtuneesta, koska siitä on jo monta vuotta. Se ei tarkoita sitä, ettenkö asiaa miettisi päivittäin. Olen äärettömän kiitollinen kaikista kohtaamisista vuosien varrella, niistä pienistäkin. Välillä muutamasta sanastakin ja halauksesta on saanut lohtua ja voimaa jaksaa eteenpäin.

Vaikka aikaa on kulunut 12 vuotta, sen päivän kauheus ei häviä mielestä koskaan. En voi koskaan unohtaa hetkeä, jolloin elämäni särkyi ja ajanlasku meni kahtia: on aika ennen siskon kuolemaa ja aika sen jälkeen. En koskaan unohda sitä järkyttävää iltaa, kun katsoin vain lasittunein silmin jonnekin kauas. Toiseen todellisuuteen. Maailmaan, joka ei ollut minun. Maailmaan, jota en halunnut.

Nyt katson ylös taivaalle ja tuulen mukana kerron, että minulla on ikävä. Saman tuulen mukana kuulen hennon äänesi, kauniin laulusi. Me tapaamme vielä. Ihan varmasti. Sitten kaikki on hyvin, eikä minuun enää satu.

”Vielä vähän aikaa,

ja mitä aikaan saikaan?

Lumienkelimme sulaa pois.

Vielä vähän aikaa

sun siipiäsi lainaan.

Miksi kaikki kaunis sulaa pois?

Ihmettelen tässä,

kuinka elämässä

lumienkelikin laulaa voi.

Ihmettelen tässä,

kuinka pimeässä

jossain elämälle kiitos soi.”

san. Hanna Ekola

(Hannan laulusta Lumienkeli, © Bark Boat Music)