Telkkarijuttu

Ehkä kaikista haastatteluista toiseksi vaikein oli viime torstaina (vaikein ja jännittävin oli Toistaiseksi tuntemattomasta syystä -jakson kuvaukset). Syitä tähän vaikeaan ja jännittävään haastatteluun oli kaksi: telkkarihaastattelu ja haastattelijana hyvä ystävä. Ystäväni siis on Ylellä töissä ja kysyi, että voisiko haastatella minua omakustannekirjajuttuun. Suostuin saman tien, ja vasta jälkeenpäin kysyin, että tuleekos se juttu lehteen vai telkkariin vai minne. Vastaus oli, että telkkariin ja mahdollisesti myös radioon ja nettiin. Hups, mihinkähän tuli lupauduttua.

Onneksi en ollut ainut joka jännitti haastattelua. Oli ihan kummallinen tilanne kun yritettiin asiallisesti ja nauramatta keskustella, kun normaalisti höpötellään kaikkea. Onpahan nyt tuollainenkin koettu. Jotenkin voisi ajatella, että ei jännittäisi niin paljoa, kun on tuttu haastattelija, mutta näköjään sekin jännittää. Jos joku olisi sanonut meille lukiossa, että ollaan n. 10 vuoden päästä samassa telkkariohjelmassa, toinen toimittajana ja toinen kirjailijana, niin oltais saatettu ehkä nauraa. :)

Juttu oli maanantaina (23.9.) Itä-Suomen alueuutisissa. Samana päivänä olin myös RadioSavossa, vaikka ystäväni sanoi, että se juttu ei ehkä tule radioon. Isä soitti minulle ja sanoi, että olen radiossa. Ehdin itse vain vähän kuunnella lopusta sitä haastattelua. Oli ensimmäinen kerta, kun olin radiossa!

Minulle iskee aina järkyttävä itsekritiikki kun olen ollut lehdessä tai telkkarissa tms. Hiukset ei ole hyvin, näytän tyhmältä ja puhun kummallisesti. Minulla oli lisäksi vielä kamala flunssa kun juttua kuvattiin. Samantyylistä itsekritiikkiä huomasin myös ystävälläni, joten ehkä se on ihan normaalia. Aina huomaa vain ne virheet omasta esiintymisestä tms., vaikka kukaan muu ei välttämättä mitään huomaisi. 

Tulipas nyt kunnon avautuminen aiheesta.

Tekstiversio haastattelusta: Yle uutiset ja Itä-Suomen alueuutiset, minun osuus alkaa kohdasta 6:20 Alueuutiset 23.9.2013

Tänään yksi toimittaja otti minuun yhteyttä ja pyysi kirjan luettavaksi. Kerron sitten myöhemmin tarkemmin että onko tulossa juttu ja mihin lehteen. On kyllä mahtavaa, että kirja saa näkyvyyttä, koska aihe on todella tärkeä! (muokkaus seuraavana päivänä: kustantamo ilmoitti että yksi lehti olisi kiinnostunut tekemään jutun, joten tiedossa nyt ainakin kaksi lehtijuttua!)

Ainiin. Olen myynyt kaikki kirjat joita itselleni tilasin, joten jatkossa kirjaa voi ostaa mm. täältä:
suomalainen.com

Kiitos, kun olit totta hetken. ♥

Erilainen onni

Sinä puutut pöydästämme. 
Me sytytämme erityisen kynttilän.

Ihmiset joskus kysyvät
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään
minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä
kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä.
Ja antaa minulle uusia aiheita,
joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä
annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että se on sinun lahjasi
maailmalle.

Kristina Grahn

Tasan 13 vuotta sitten tapahtui liikenneonnettomuus, joka muutti koko loppuelämäni. Jouduin raa'alla tavalla kohtaamaan sen tosiasian, että kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Toisin kuin nyt, 13-vuotiaana en osannut pelätä, että joku läheiseni voisi kuolla. 13.9.2000 näin yhden pikkusiskoistani viimeisen kerran elossa. Jos olisin tiennyt, että se kerta on viimeinen, en olisi päästänyt häntä lähtemään. 

Vaikka aikaa on kulunut 13 vuotta, sen päivän kauheus ei häviä mielestä koskaan. Muistan edelleen jopa vaatteet, jotka minulla oli kyseisenä päivänä päällä. Muistan mitä ruokaa naapurissa asuva ystäväni teki sinä päivänä perheelleen. Monta kertaa olen miettinyt, että miten niin merkityksettömät asiat kuten vaatteet ja ruoka ovat jääneet mieleeni siitä järkyttävästä päivästä. Miksi muistan typeriä pikkuasioita enkä sitä, kun sanoin siskolleni heipat? En tosin muista sitäkään, sanoinko siskolleni heippoja. Muistan pehmikset ja jäätelöt joita söin, poliisien pesispelin ja kaverit joita näin sinä päivänä, mutta en muista viimeisiä hetkiä siskoni kanssa. Ne hetket olivat silloin merkityksettömiä, mehän asuimme saman katon alla, vihasimme ja rakastimme toisiamme. Ei sellaisia arkisia kohtaamisia muista, koska ne ovat jokapäiväisiä. Kunnes yhtäkkiä eivät olekaan. 

Mitä surulle on tapahtunut 13 vuoden aikana? Siitä on tullut osa minua. Enää se ei satuta eikä viillä syvältä, se vain on. Enää vuosipäivän lähestyminen eikä itse vuosipäivä saa sydäntäni hakkaamaan ylimääräistä eikä ahdistusta hiipimään kehooni. Kuitenkin niitä tapahtumia kelaa mielessään aina tänä päivänä ihan eri tavalla kuin muina päivinä. Luulen, että koko loppuelämäni tämä päivä tulee aina jollakin tavalla pysäyttämään. Koska ei sitä unohtaakaan voi. Ehkä on lopulta hyväksynyt sen, että tapahtuma on osa minua ja elämääni niin kauan kuin elän. 

Suru, ahdistus ja epätoivo hukuttivat minua monta, monta vuotta. Luulin, etten koskaan toipuisi siitä. Luulin, etten enää koskaan voisi olla aidosti onnellinen. Vuosia menikin niin, että jokaista onnen hetkeä varjosti suru. Onni ja ilo eivät olleet aitoja. Nyt elämä on jälleen elämisen arvoista ja ihanaa. Elämän pienet ilot tuntuvat parhailta. Ystävääni lainatakseni: tuhkasta voi nousta, surusta voi toipua. Tähän ajatukseen kaikkien surevien on hyvä luottaa. Elämän voi rakentaa uudelleen, pala palalta. 

En osaa enää olla vihainen siitä, että siskoni elämä jäi lyhyeksi. Olen onnellinen, että sain hänet elämääni, vaikkakin vain vajaaksi 10 vuodeksi. Se harmittaa, että minulla on tällä hetkellä vain yksi ystävä, joka sai tuntea siskoni. Muille hän on vain kuvana kirjahyllyn päällä, hautakivenä hautausmaalla. Ei elävänä pikkutyttönä, joka täytti naurullaan ja laulullaan meidän kodin. Uskon kuitenkin, että siskoni näkee kaikki ihanat ihmiset, joita olen elämääni viime vuosien aikana saanut. 

Siskoni, kiitos että olit, ja olet edelleen siellä jossain. <3

Kiitos että olet

hohde kristallin.

Silta yli virran

kotiin takaisin.

Aamuruskon maahan,

valoon taivaiden.

Enkelini siipi

- kannat varjellen.

San. Hanna Ekola