Kun kuolema koskettaa

Taittovedosta odotellessa tässä on ensimmäinen äidinkielen aine, jonka kirjoitin Jasun kuolemasta. Tämä on kirjoitettu 2.9.2003, eli olin silloin 16-vuotias.

Kun kuolema koskettaa

"On hiljainen taivaanranta, eikä lintujen laulu soi. Ei kuoleman tarkoitusta aina ymmärtää voi."

Kuolema koskettaa jokaista ihmistä jossain vaiheessa elämää tavalla tai toisella. Joitakin elämä kohtelee pitkään silkkihansikkain. Toiset joutuvat kohtaamaan läheisen ihmisen kuoleman aivan liian varhain. Kuolema pysäyttää aina, oli se sitten liikenneonnettomuus, itsemurha tai sairauden aiheuttama. Kuolema voi puhuttaa, vaikka kuollut ei olisi tuttavamme. Se voi muistuttaa meitä aikaisemmasta menetyksestä, tai siitä, että myös meidän läheinen tai me itse voimme kuolla.

Nuori, jonka elämän pilvettömälle taivaalle on yhtäkkiä ilmestynyt tumma surupilvi kokee, että koko maailma kaatuu hänen niskaansa. Tieto läheisen kuolemasta tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja elämä seisahtuu hetkeksi, joka tuntuu ikuisuudelta. Tulee epätodellinen oli ja järkytys: eihän minulle ja läheisilleni voi tällaista tapahtua. Itkettää, mutta kyyneliä ei tule ja mieli jäätyy. Tapahtuneen kieltämällä yritämme suojella itseämme. Vähitellen kuoleman oppii päästämään tarpeeksi lähelle itseään ja sitä pystyy käsittelemään.

Rakkaan ihmisen kuolema muuttaa elämässä kaiken. Vierelle tulee uusi matkatoveri - suru. Suru kulkee mukana läpi elämän, toisinaan aivan käsikädessä, mutta välillä suremiseen osaa ottaa etäisyyttä. Surun rinnalla kulkevat myös kaipaus ja muistot. Aluksi muistot voivat tehdä kipeää, mutta kun kuolemasta on kulunut aikaa, juuri muistojen avulla jaksaa mennä päivän kerrallaan kohti uutta huomista. Muistoihin eivät liity vain yhteiset kokemukset, vaan myös valokuvat ja kuolleen tavarat. Muistot kannattaa säilyttää ja valokuvia katsella kunhan kyyneliltään pystyy. Tällä tavoin kuollut on aina läsnä, vaikkei fyysisesti enää olekaan. Kynttilä haudalla kertoo muistamisesta ja ikävästä. Haudalle meno saattaa aluksi koskea kamalasti. Vähitellen kuitenkin tulee rauhallinen olo, ja pystyy muistelemaan hyviä aikoja hymyillen ja haikeudella. Kuoleman aiheuttamaa surua ja kaipausta on mahdoton kuvitella, ellei sitä ole itse kokenut.

"Nyt on syksy ja kultaiset linnut lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli. Hyvästely humisee puissa. Hyvästely on suuri, ero edessä, mutta jälleennäkeminen on varma."

Oli kaunis syyskuun päivä, kun jouduin kasvotusten kuoleman kanssa. Aamulla 9-vuotias Jasmina-siskoni lähti kouluun, tietämättä, että se olisi hänen viimeinen koulupäivänsä, viimeinen päivänsä meidän luonamme. Kun Jasmina tuli koulusta, hän silmät palaen kertoi äidille, että hän laulaisi seuraavana päivänä aamunavauksessa. Vain muutamaa tuntia myöhemmin hän oli juossut auton eteen tuttaviemme luona mennessään katsomaan lehmiä tien toiselle puolelle. Niin äkkiä voi elämäniloa pursuavan päivänpaisteen elämä katketa. Jasmina oli kuin perhonen. Niin kevyesti hän liihotteli paikasta toiseen, naurava ja laulava pikkutyttö. Jasminan laulun sijasta aamunavauksessa kuultiinkin suruviesti: Jasmina on poissa. Kyynelsilmin Jasminaa on muisteltu ja kaivattu kotona, koulussa ja ystävien parissa. Meillä kaikilla alkoi uudem elämän opetteleminen, elämän, josta yksi on poissa.

Hautajaiset on monelle raskas kokemus. Silloin on jäähyväisten hetki, ja läheisen saattaminen viimeiselle matkalle, "enkelimatkalle". Jasminan hautajaisissa oli lohduttavaa huomata, ettei ollut surussa yksin. Niin moni muukin ikävöi häntä. Koskettavaa oli, kun pappikin liikuttui kyyneliin muistopuheensa aikana. "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie." Näin lauloimme Jasminan haudalla. Tuntuu, kuin pala minusta olisi lähtenyt Jasminan mukana hautaan. Samalla kun hautaa jonkun läheisen, hautaa myös palan tulevaisuuttaan. 

Kuolemasta ja hautajaisista toipuminen vie aikaa. Se saattaa jopa kestää läpi elämän. Sureva ihminen tarvitsee tukea ja kuuntelijaa, siksi häntä ei pitäisi jättää yksin. Kuolemasta puhuminen helpottaa pahaa oloa, mutta kaikki eivät pysty puhumaan. Itse avauduin ensimmäisen kerran vasta vuosi tapahtuneen jälkeen. Tunteita ei pitäisi tukahduttaa tai padota sisään, sillä se kostautuu ennemmin tai myöhemmin.

Läheisen kuoleman jälkeen tuntuu, kuin aika häviäisi. Viikko voi tuntua päivältä ja vuosi kuukaudelta. Joskus oletetaan, että kun kuolemasta on kulunut vuosi, olisi sureva jo ennallaan. Ei surulle ole olemassa aikaa. Se tulee kun on tullakseen. Usean vuodenkin päästä voi olla surullinen olo ja tuntuu, että edessä näkyy vain pelkkää mustaa. Valon voi kuitenkin löytää. Sitä valoa vain täytyy etsiä yhdessä rakkaitten ja läheisten ihmisten kanssa.

Kohta on kulunut kolme vuotta Jasminan kuolemasta. Mihin aika tästä väliltä on hävinnyt? Katson palavan kynttilän vieressä olevaa kuvaa Jasminasta ja hymyilen surullisesti kyynelten läpi. Minulla on ikävä, mutta ehkä me tapaamme vielä... "Perhonen pieni valaisit tieni, aina jäät sydämeen. Päivämme kiitää, aika pois liitää, kohtaamme uudelleen..."