Rauhallista joulua!

Katso kuinka tuhat kynttilää

valaisee näin illan pimeää

liekin valo on kuin lohdutus

häviä ei koskaan rakkaus

                                                         

 Tunnelmallista joulua kaikille blogin lukijoille! <3

                                                               

Jasulle omistettu by Aino Vitikainen

Seuran lehtijuttu ilmestyi jo muutama viikko sitten, mutta nyt vasta sain aikaiseksi tehdä postauksen siitä, pahoittelut. Mielestäni juttu oli kuvineen oikein onnistunut ja erilainen, koska meni pintaa syvemmälle. Juttua ei ole nettiversiona, mutta laitan tähän sähköpostista tekstin. 

Jasulle omistettu

Sinä päivänä Jenna Miettisellä oli yllään farkut, musta t-paita ja beige fleecehuppari. Jenna, 26, muistaa asunsa hyvin, muttei hetkeä, jolloin kolme pikkusiskoa ja pikkuveli olivat lähdössä tuttavien luokse kylään. Sanottiinko siinä jotain, edes heipat? Äiti on kertonut, että Jasmina vilkutti auton lähtiessä pihasta.

Jenna ei ollut vilkuttamassa. Hän valmistautui lähtemään kaverin kanssa kaupungille. Siilinjärven karkkikaupassa sai syödä pehmistä niin paljon kuin halusi 12 markalla. Aurinko paistoi vielä iltapäivällä, kun Jenna tuomaroi pesäpallo-ottelua. Se oli kaunis syyskuinen iltapäivä vuonna 2000. Arkinen päivä ei olisi jäänyt Jennan mieleen, ellei hänen sisarensa Jasmina olisi kuollut sinä päivänä.

Kohtalokas ilta

Pesäpallopelistä palaavaa Jennaa odotti kotiovella naapuri. Pihasta lähti ambulanssi.13-vuotias Jenna pelästyi, että äidille on sattunut jotain. Äiti oli jäänyt kotiin hänen lähtiessään. Vanhemmat olivat eronneet vuotta aiemmin, isä asui toisella paikkakunnalla.

Naapuri saattoi Jennan sisälle ja kertoi yhdeksänvuotiaan Jasminan jääneen auton alle. Äiti oli mennyt hänen luokseen sairaalaan. Vain vähän aiemmin sisarukset ja tuttavaperheen äiti olivat lähteneet hakemaan maalaistalon lehmiä laitumelta iltalypsylle. Pihapiirin ja laitumen erottaa maantie. Asvalttitie ei ole vilkkaasti liikennöity, mutta tällä kertaa sitä sattui ajamaan peräkanaa kolme autoa. Tuttava varoitti lapsia autoista, mutta jostain syystä Jasmina lähti ylittämään tietä ensimmäisen auton mentyä ohi. Hän juoksi suoraan seuraavan auton eteen. Sisarukset juoksivat hälyttämään apua perheen talosta. Paikalle tulikin nopeasti kaksi ambulanssia, pelastushelikopteri ja paloauto.

Samana iltana Jasmina kuoli. Jennalle tästä alkoi elämä jälkeen onnettomuuden. "Jasminan kaveri oli soittanut juuri ennen tuttaville lähtöä. Hän olisi voinut mennä myös leikkimään kaverin kanssa. Hän piti kuitenkin eläimistä todella paljon."

Kukaan ei tiedä tarkkaan, mitä onnettomuushetkellä tapahtui. "Jasmina tiesi, kuinka toimia liikenteessä. Ehkä hänellä oli liian kiire niiden lehmien luokse", Jenna sanoo. Pitkään Jenna mietti, että jos hän olisi lähtenyt sisarusten mukaan, matkanteko olisi viivästynyt. Hän saa itsensä lähtövalmiiksi aina muita hitaammin. Autot olisivat ehtineet mennä. "Toisaalta olen onnellinen, etten lähtenyt. En tiedä, miten olisin selvinnyt siitä, että olisin nähnyt onnettomuuden."

Suru kirjeeseen

Pieni lapsi, pikkusisko, kuolleena.

Jenna mietti, haluaako hän nähdä sisarensa ennen hautajaisia. Lopulta hän uskaltautui lähtemään perheen mukana. Äiti vaihtoi Jasminan ylle tytön omat vaatteet ennen kuin Jenna tuli huoneeseen. Siskon näkeminen teki kuolemasta lopullista, se sattui ja helpotti yhtä aikaa. Kokemus seurasi myös Jennan painajaisiin tulevina vuosina.

Kotona Jennan sänky ja tavarat siirrettiin Jasminan ja toisen pikkusiskon yhteiseen huoneeseen. Sisko ei ollut halunnut jäädä huoneeseen yksin onnettomuuden jälkeen. Aluksi Jennasta tuntui pahalta olla Jasminan tavaroiden keskellä. Pikku hiljaa tavaroista tuli tärkeitä muistoja. Siskon lempilelu, pehmoapina Herra Tossavainen, seurasi Jennan mukana hänen omaankin kotiinsa. Ensin sen paikka oli sängyllä, vähän myöhemmin sen saattoi siirtää laatikkoon. Jennalla on kotonaan edelleen kirjahyllyssä muutama enkelifiguuri ja kuva Jasminasta.

Onnettomuuden jälkeen Jenna ei osannut käsitellä menetyksen tunteitaan. Hän heitteli koulukirjoja pitkin seiniä, kun ei tajunnut tehtäviä. Kaikilta salaa hän myös viilteli itseään. Kodin ulkopuolella ja koulussa Jenna näytti tarmokkaalta ja sai hyviä arvosanoja. "Minusta tuntui, että olin yksin. Että olin ainut, jolta oli kuollut sisko. Ikätovereiltani ei ollut kuollut ketään. He saattoivat sanoa asioita hyvin harkitsemattomasti. Kysyä, että oliko kiva, kun siskosi kuoli. Se ei kannustanut puhumaan." Ensimmäisen kerran Jenna kertoi pahasta olostaan ja surustaan ystävälleen vuosi tapahtuman jälkeen. Hän kirjoitti kirjeen ja ystävä vastasi, kyseli ja lohdutti. Jenna kirjoitti takaisin. Kirjoittamisen jälkeen hänen oli helpompi puhua ystävälle asiasta myös kasvotusten. Koulussa hän kirjoitti kuolemasta aina, kun ainekirjoituksen aihe salli.




Apuna muille

Pari vuotta sisarensa kuoleman jälkeen Jenna kuuli kahdesta siilinjärveläisestä tytöstä, jotka olivat molemmat menettäneet sisaruksensa. Hän otti saman paikkakunnan tyttöihin yhteyttä, koska ei halunnut, että he jäävät surunsa kanssa yksin kuten hän. Kohtalotoverille oli muita helpompaa puhua surusta, kuolemasta ja toisaalta aivan tavallisesta arjesta ja asioista, joihin kuolema ei liity. Vuosien kuluttua toinen tytöistä otti yhteyttä Jennaan kiittääkseen tätä tuesta.

"Tuohon aikaan ei ollut Facebookia tai muuta sosiaalista mediaa tarjoamassa vertaistukea. Nykyisin on oma ryhmä sisaruksen menettäneille. Minäkin olisin tarvinnut Jasminan kuoleman jälkeen henkilökohtaista apua, koska en osannut tai halunnut puhua perheen kuullen perheneuvolassa asiasta." Jasminan kuolemasta ei edelleenkään puhuta perheen kesken, vaikka välit ovat tiiviit. "Sanotaan, että suru yhdistää, mutta kyllä se myös erottaa. Asia on niin kipeä meille kaikille."

Aikaa surulle

Jasminan kuolemasta oli kulunut viisi vuotta, kun Jenna sairastui ahdistuneisuushäiriöön ja myöhemmin vielä masennukseen. "Olin yrittänyt unohtaa koko asian, mutta olin vain hautonut sitä sisälläni. Perheessä oli muillakin vaikeaa, joten ehkä en ollut keskittynyt omaan suruuni."

Vuosia kestäneen masennuksen aikana hän mietti kuolemaa ja pohti itsemurhaa. Samalla Jenna kuitenkin ajatteli, että hänen kuuluu elää. "Jasu ei ehtinyt matkustella tai lähteä opiskelemaan. Minun täytyy näyttää ne asiat hänelle, elää hänenkin puolestaan."

Aloitettuaan sosionomin opinnot Iisalmessa Jenna turvautui jälleen kirjoittamiseen. Hän päätti kohdata surunsa. "Käsitys suruajasta on yleensä se, että sen pitäisi olla ohi vuoden kuluttua. Surua käsittelevät kirjatkin päättyvät kuoleman vuosipäivään. Mutta siitä se vasta alkaa. Suru voi myös palata, vaikka välillä menisikin jo paremmin." Jenna kirjoitti sisaren kuoleman ja oman taistelunsa romaaniksi Liian nuori. Kirjassa kaiken kamalan kokee Jennan ikäinen Krista. Valmiista kirjasta Jenna otti omakustanteena kappaleet itselleen ja muutamia perheelle. Jotenkin kirja levisi laajemmalle, ja Jennan oli tilattava niitä lisää. "Ensimmäinen kirja oli minua itseäni varten, terapiaa. Sen leviäminen jopa pelotti, koska se oli niin henkilökohtainen."

Kirja antoi Jennalle ajatuksen, että sisarusten surutarinoita on varmasti enemmänkin. Ne voisivat antaa lohtua niille, jotka tunsivat Jennan tavoin olevansa ainoita sisaruksen menettäneitä. "Sisarukset jäävät helposti sivuun surussa. Heillä on hätä, vaikka heidän elämänsä jatkuisikin näennäisen normaalisti." Tarinoita löytyi sisaruksensa menettäneiden sururyhmästä, oman kehitysvammatyön kautta ja tutuilta. Jenna kokosi niistä kirjan Ikävistä pohjattomin - Sisaruksen menettäneiden tarinoita (BoD, 2013).

Kirjassa on myös Jennan oma tarina. Sen kirjoitti Jenna, joka alkoi olla selvillä vesillä. Nykyisin suru ei ahdista tai tee Jennaa vihaiseksi. Hän voi kävellä Jasminan valokuvan ohi, miettiä hetken pikkusiskoa ja jatkaa arkeaan. Enää hän ei pelkää jatkuvasti, että jotain pahaa tapahtuu läheisille. Eikä hän mieti omaa kuolemaansa.

"Jasminan kuolemasta ei voi koskaan päästä yli, mutta pystyn elämään tapahtuneen kanssa. En ole enää katkera siskon kuolemasta. Olen onnellinen, että hän oli elämässäni edes lyhyen aikaa." Pitkästä aikaa Jenna uskaltaa jälleen olla onnellinen.

Jasunkin vuoksi.


Seuraavan viikon Seurassa oli tällainen yllätys:

Mun tarina äänestettiin Seuran 45 parhaaksi jutuksi

Helsingin kirjamessut

Tämä kirjamessupostaus tulee vasta nyt, koska tänään sain kustantamolta valokuvan, joka otettiin tätä postausta varten. 

Kirjamessut siis olivat lokakuun viimeinen viikonloppu. Perjantaina minulla oli Seuran haastattelu. Ei ole yhtään kiva, että jännitän tuollaisia juttuja aivan kamalasti.  Mikään aiempi Ikävistä pohjattomin -kirjaan liittyvä haastattelu ei ole jännittänyt niin paljoa, kuin tuo Seuran haastattelu. Jännitys onneksi helpotti kun tapasin toimittajan ja menimme kahville. Haastattelu kuvauksineen kesti 1,5 tuntia. Lopputulos pitäisi olla tämän viikon Seurassa. Jos en väärin muista, niin torstaina pitäisi uuden Seuran ilmestyä. Savon Sanomien juttu oli pyhäinpäivän sunnuntaisuomalaisessa. Vielä ainakaan en löytänyt juttua netistä, linkkaan sen tänne, jos se nettiin ilmestyy.

Lauantaina 26.10. olin oikeastaan koko päivän kirjamessuilla. Ensin olin kaksi tuntia BoD:n messuosastolla, ja loppupäivän kiertelin kirjamessujen lisäksi ruokamessuja. Aivan mahtavaa oli nähdä vihdoinkin yhteyshenkilöni kustantamosta, Vera. Monen monta sähköpostia olemme vaihtaneet, mutta nyt oli kiva päästä naamatusten juttelemaan kirjasta. En voi olla hehkuttamatta sitä, kun kustantamossa moni oli kehunut kirjan ulkoasua. Tykkään itse siitä todella paljon, ja on hienoa, että muutkin tykkäävät. Kirja olikin päässyt BoD:n uutuusluettelon kanteen. Keväällä meinasin jättää koko kirjaprojektin kesken, kun kansikuvan kanssa oli lukuisia ongelmia. Onneksi en luovuttanut, ja nyt kirjan kansi on paras mahdollinen. 

Veran ja muiden BoD-työntekijöiden lisäksi tapasin yhden BoD-kirjailijan, jonka kanssa juttelin hetken aikaa kirjan julkaisusta. Hän oli taittanut kirjan itse, minä en edes yrittänyt sellaista, vaan annoin kustantamon suosiolla hoitaa sen homman. Merkittävän kohtaamisen koin kahden naisen kanssa, jotka olivat jo aiemmin käyneet kyselemässä minua. Toinen heistä oli ostanut minun kirjan netistä, ja toinen halusi nyt ostaa kirjan nimikirjoituksella varustettuna. Toiselle kirjoitin nimikirjoituksen paperille. Juttelimme paljon kuolemasta, heiltä oli veli kuollut. Tuntuu hyvältä, että minulle täysin vieraatkin ihmiset tulevat kertomaan, kuinka koskettava ja tärkeä kirja on. 

Kuva: Vera Wunderlich

Messuilla oli taas huikea määrä porukkaa. Neljän päivän aikana messuilla oli 79 600 kävijää. Lauantai on yleensä messujen suosituin päivä, ja se kyllä näkyi. Kaikille kassoille oli pitkät jonot ja etenkin alekirjojen ympärillä oli niin paljon ihmisiä, että en yrittänyt edes joka paikkaan päästä. Mukaan Helsingin reissulta lähti paljon enemmän teetä kuin kirjoja, vaikka kirjamessuja varten Helsinkiin menin. Pitää aina käydä Demmers Teehausessa täydentämässä teevarastoja, ja ruokamessuilla on Forsmanin teepiste. 

Päivän päätteeksi kävimme musiikkimessujen puolella (samalla lipulla pääsi kirjamessujen lisäksi viini- ruoka- ja musiikkimessuille) kuuntelemassa Jesse Kaikurantaa. Hän lauloi kaksi kappaletta, joista jälkimmäinen Vielä täällä sopi täydellisesti kirjan aiheeseen. Olin Seuran haastattelussa kertonut siskoni kuolemasta ja messuilla keskustellut Ikävistä pohjattomin -kirjasta, joten kyseinen kappale päätti hyvin tuon reissun. Ja sai minut itkemään. 

Joko tiedät sen

kun täältä lähdetään

henget jäävät elämään

vielä täällä vierelläs mä oon

Kirjamessufiilistelyä

Ensi viikolla (24.-27.10.) on vuoden odotetuin tapahtuma, Helsingin kirjamessut! Tulevaa fiilistellen ajattelin kertailla vähän omia messukokemuksia. Ensimmäisen kerran olin kirjamessuilla neljä vuotta sitten, ja sen jälkeen olen joka vuosi käynyt, eli nyt on viides kerta. Tänään posti toi kustantamolta vapaalipun messuille. 

Vuonna 2009 julkaisin Liian nuori -kirjan, ja kustantamo (BoD) pyysi minua messuille haastateltavaksi. Muistan vieläkin sen kesäkuisen puhelun yli neljän vuoden takaa, kun yhteyshenkilöni kustantamosta soitti ja kysyi, että haluaisinko tulla haastateltavaksi. Pyysin miettimisaikaa seuraavaan päivään, vaikka olin kai jo puhelimessa sitä mieltä, että ehkä voisin tulla. Seuraavana päivänä soitin ja varmistin tuloni, ja siitä alkoikin neljä kuukautta kestänyt jännittäminen ja panikointi, huh. Olin ystäväni kanssa yhden yön hotellissa ja minua jännitti niin kamalasti, että missasin hotellin aamupalan, vaikka aamupala on parasta hotelliyöpymisessä. Ennen haastatteluani kiertelin messuilla mutta en pystynyt keskittymään mihinkään, en ollut koskaan ollut niin paniikissa. Vähän ennen haastattelua tapasin haastattelijan ja kustantamon ihmisiä. Tärisin vaan siinä heidän edessä ja hoin koko ajan, että mua pelottaa ihan hirveästi. :)
Haastattelu oli messujen kirjakahvilassa, jonne mahtuu n. 100 henkilöä. Missään vaiheessa en uskaltanut katsoa yleisöä, mutta ystäväni sanoi, että kaikki eivät edes mahtuneet istumaan, vaan osa seisoi alueen ulkopuolella. Haastettelu kesti melkein puoli tuntia ja aiheena oli "omat tekstit kansien väliin". Minun lisäksi oli myös toinen haastateltava. Oli kyllä jännityksestä huolimatta aika huikea kokemus! 

Haastattelijana Helene Auramo (lokakuu 2009)

Päätin, että kirjamessuista tulee vuosittainen perinne, joten vuoden päästä taas oli suuntana Helsinki. Tällä kertaa lähdin eri fiiliksillä, kun ei tarvinnut kulkea ympäriinsä "esiintyjä" -nimilappu kaulassa. Ei tarvinnut jännittää mitään, ja pystyin keskittymään kirjoihin. Visiitti messuille ei tosin kestänyt montaa tuntia, kun matkaseuranani oli sisko ja kaveri, joilta oli turha odottaa monen tunnin messukestävyyttä. Pääasia, että kuitenkin ehdin kierrellä jonkun verran ja muutaman kirjankin ostin. 

Kahtena edellisenä vuonna olen ollut messuilla ystäväni kanssa, joka on yhtä kirjafriikki kuin minäkin. Messuilla olemmekin olleet kahtena päivänä aamusta iltaan. Välillä ollaan käyty samaan aikaan olevilla ruokamessuilla maistelemassa suklaata jne. Olemme kuunnelleet monien kirjailijoiden haastatteluja ja tietenkin asiaan kuuluvasti ostaneet paljon kirjoja. 

Tänä vuonna tulee taas erilainen messukokemus. Olen lauantaina 26.10. BoD-kustantamon messuosastolla (6g87) klo 11-12:30. Sinne saa tulla moikkaamaan ja kyselemään kirjoihin ja kirjan julkaisuun liittyvistä asioista! Reissun jännittävin osuus on Seura-lehden haastattelu. Ihan mahtavaa, kun kustantamo sai markkinoitua minun tarinaa ja kirjaa, ja Seura haluaa tehdä jutun. Kieltämättä jännittää jo nyt, mutta toivottavasti tällä kertaa ei jää ne herkulliset hotelliaamupalat syömättä :)

Kertoilen sitten messutunnelmista ensi viikon jälkeen. 

Telkkarijuttu

Ehkä kaikista haastatteluista toiseksi vaikein oli viime torstaina (vaikein ja jännittävin oli Toistaiseksi tuntemattomasta syystä -jakson kuvaukset). Syitä tähän vaikeaan ja jännittävään haastatteluun oli kaksi: telkkarihaastattelu ja haastattelijana hyvä ystävä. Ystäväni siis on Ylellä töissä ja kysyi, että voisiko haastatella minua omakustannekirjajuttuun. Suostuin saman tien, ja vasta jälkeenpäin kysyin, että tuleekos se juttu lehteen vai telkkariin vai minne. Vastaus oli, että telkkariin ja mahdollisesti myös radioon ja nettiin. Hups, mihinkähän tuli lupauduttua.

Onneksi en ollut ainut joka jännitti haastattelua. Oli ihan kummallinen tilanne kun yritettiin asiallisesti ja nauramatta keskustella, kun normaalisti höpötellään kaikkea. Onpahan nyt tuollainenkin koettu. Jotenkin voisi ajatella, että ei jännittäisi niin paljoa, kun on tuttu haastattelija, mutta näköjään sekin jännittää. Jos joku olisi sanonut meille lukiossa, että ollaan n. 10 vuoden päästä samassa telkkariohjelmassa, toinen toimittajana ja toinen kirjailijana, niin oltais saatettu ehkä nauraa. :)

Juttu oli maanantaina (23.9.) Itä-Suomen alueuutisissa. Samana päivänä olin myös RadioSavossa, vaikka ystäväni sanoi, että se juttu ei ehkä tule radioon. Isä soitti minulle ja sanoi, että olen radiossa. Ehdin itse vain vähän kuunnella lopusta sitä haastattelua. Oli ensimmäinen kerta, kun olin radiossa!

Minulle iskee aina järkyttävä itsekritiikki kun olen ollut lehdessä tai telkkarissa tms. Hiukset ei ole hyvin, näytän tyhmältä ja puhun kummallisesti. Minulla oli lisäksi vielä kamala flunssa kun juttua kuvattiin. Samantyylistä itsekritiikkiä huomasin myös ystävälläni, joten ehkä se on ihan normaalia. Aina huomaa vain ne virheet omasta esiintymisestä tms., vaikka kukaan muu ei välttämättä mitään huomaisi. 

Tulipas nyt kunnon avautuminen aiheesta.

Tekstiversio haastattelusta: Yle uutiset ja Itä-Suomen alueuutiset, minun osuus alkaa kohdasta 6:20 Alueuutiset 23.9.2013

Tänään yksi toimittaja otti minuun yhteyttä ja pyysi kirjan luettavaksi. Kerron sitten myöhemmin tarkemmin että onko tulossa juttu ja mihin lehteen. On kyllä mahtavaa, että kirja saa näkyvyyttä, koska aihe on todella tärkeä! (muokkaus seuraavana päivänä: kustantamo ilmoitti että yksi lehti olisi kiinnostunut tekemään jutun, joten tiedossa nyt ainakin kaksi lehtijuttua!)

Ainiin. Olen myynyt kaikki kirjat joita itselleni tilasin, joten jatkossa kirjaa voi ostaa mm. täältä:
suomalainen.com

Kiitos, kun olit totta hetken. ♥

Erilainen onni

Sinä puutut pöydästämme. 
Me sytytämme erityisen kynttilän.

Ihmiset joskus kysyvät
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään
minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä
kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä.
Ja antaa minulle uusia aiheita,
joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä
annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että se on sinun lahjasi
maailmalle.

Kristina Grahn

Tasan 13 vuotta sitten tapahtui liikenneonnettomuus, joka muutti koko loppuelämäni. Jouduin raa'alla tavalla kohtaamaan sen tosiasian, että kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Toisin kuin nyt, 13-vuotiaana en osannut pelätä, että joku läheiseni voisi kuolla. 13.9.2000 näin yhden pikkusiskoistani viimeisen kerran elossa. Jos olisin tiennyt, että se kerta on viimeinen, en olisi päästänyt häntä lähtemään. 

Vaikka aikaa on kulunut 13 vuotta, sen päivän kauheus ei häviä mielestä koskaan. Muistan edelleen jopa vaatteet, jotka minulla oli kyseisenä päivänä päällä. Muistan mitä ruokaa naapurissa asuva ystäväni teki sinä päivänä perheelleen. Monta kertaa olen miettinyt, että miten niin merkityksettömät asiat kuten vaatteet ja ruoka ovat jääneet mieleeni siitä järkyttävästä päivästä. Miksi muistan typeriä pikkuasioita enkä sitä, kun sanoin siskolleni heipat? En tosin muista sitäkään, sanoinko siskolleni heippoja. Muistan pehmikset ja jäätelöt joita söin, poliisien pesispelin ja kaverit joita näin sinä päivänä, mutta en muista viimeisiä hetkiä siskoni kanssa. Ne hetket olivat silloin merkityksettömiä, mehän asuimme saman katon alla, vihasimme ja rakastimme toisiamme. Ei sellaisia arkisia kohtaamisia muista, koska ne ovat jokapäiväisiä. Kunnes yhtäkkiä eivät olekaan. 

Mitä surulle on tapahtunut 13 vuoden aikana? Siitä on tullut osa minua. Enää se ei satuta eikä viillä syvältä, se vain on. Enää vuosipäivän lähestyminen eikä itse vuosipäivä saa sydäntäni hakkaamaan ylimääräistä eikä ahdistusta hiipimään kehooni. Kuitenkin niitä tapahtumia kelaa mielessään aina tänä päivänä ihan eri tavalla kuin muina päivinä. Luulen, että koko loppuelämäni tämä päivä tulee aina jollakin tavalla pysäyttämään. Koska ei sitä unohtaakaan voi. Ehkä on lopulta hyväksynyt sen, että tapahtuma on osa minua ja elämääni niin kauan kuin elän. 

Suru, ahdistus ja epätoivo hukuttivat minua monta, monta vuotta. Luulin, etten koskaan toipuisi siitä. Luulin, etten enää koskaan voisi olla aidosti onnellinen. Vuosia menikin niin, että jokaista onnen hetkeä varjosti suru. Onni ja ilo eivät olleet aitoja. Nyt elämä on jälleen elämisen arvoista ja ihanaa. Elämän pienet ilot tuntuvat parhailta. Ystävääni lainatakseni: tuhkasta voi nousta, surusta voi toipua. Tähän ajatukseen kaikkien surevien on hyvä luottaa. Elämän voi rakentaa uudelleen, pala palalta. 

En osaa enää olla vihainen siitä, että siskoni elämä jäi lyhyeksi. Olen onnellinen, että sain hänet elämääni, vaikkakin vain vajaaksi 10 vuodeksi. Se harmittaa, että minulla on tällä hetkellä vain yksi ystävä, joka sai tuntea siskoni. Muille hän on vain kuvana kirjahyllyn päällä, hautakivenä hautausmaalla. Ei elävänä pikkutyttönä, joka täytti naurullaan ja laulullaan meidän kodin. Uskon kuitenkin, että siskoni näkee kaikki ihanat ihmiset, joita olen elämääni viime vuosien aikana saanut. 

Siskoni, kiitos että olit, ja olet edelleen siellä jossain. <3

Kiitos että olet

hohde kristallin.

Silta yli virran

kotiin takaisin.

Aamuruskon maahan,

valoon taivaiden.

Enkelini siipi

- kannat varjellen.

San. Hanna Ekola

Kirjavinkki ja myydyt kirjat

Ikävistä pohjattomin -kirjasta on tehty kirjavinkkaus kirjavinkit.fi -sivustolle. Kiitos vinkkauksen kirjoittajalle Linalle! Kirja tarvitsee kaiken mahdollisen markkinoinnin, jotta se tavoittaisi monia monia sisaruksen menettäneitä, ja muita, joita tämä aihe koskettaa. Oheisesta linkistä pääsee lukemaan kirjavinkin: Kirjavinkki

Kirjaa on myyty tähän mennessä n. 225 kpl, mikä on  minun mielestä hyvin, koska kirjaa on tällä hetkellä markkinoitu lähinnä sosiaalisessa mediassa ja Iisalmen Sanomissa. Muutamaan muuhun lehteen on ilmoitettu kirjasta, odotan että tekevätkö juttua. En ole asettanut mitään tavoitteita kirjan myyntiin, jokainen myyty kirja on hyvä asia. Kirja on tilattu Iisalmen kirjastoon, ilmeisesti lehtijutun perusteella. Kustantamo laittaa kirjan tiedot kaikkiin Suomen kirjastoihin, joten luulisin, että jossain vaiheessa kirja löytyy useasta kirjastosta. Edellinen kirjani löytyy muistaakseni n. 60 kirjastosta. 

Kuva: weheartit.com

Ketkä kirjaa ovat ostaneet? Sisaruksen menettäneet, lapsen menettäneet (moni heistä on kertonut, että lukee kirjan ensin itse, ja antaa sitten elossa oleville lapsilleen luettavaksi tai lahjaksi), terapeutit, seurakunnan työntekijät, minun sukulaisia ja ystäviä. Edellä luetellut kohderyhmät ovat siis minun kautta tilanneet kirjan. Minulla ei ole mitään tietoa, että ketkä ovat tilanneet kirjaa nettikirjakaupoista. Minä näen kustantamon sivulta vain sen, kuinka monta kappaletta kirjaa on tilattu. 

P.S. Enää on kaksi kuukautta vuoden odotettuun tapahtumaan, Helsingin kirjamessuihin! :)

Iisalmen Sanomat: Tarinoita loputtomasta ikävästä

Viime viikon tiistaina mulla oli ensimmäinen haastattelu kirjaan liittyen. Vähän kieltämättä jännitti, koska siitä oli neljä vuotta aikaa kun edellisen kerran olin antanut haastattelun toimittajalle face to face. Pari vuotta sitten oli IltaSanomien puhelinhaastattelu, mutta puhelinhaastattelut on ihan erilaisia. Haastattelu meni hyvin, samoin kuvaukset, vaikka sitä oikeastaan jännitän vielä enemmän kuin haastattelua. Onneksi niiden lukuisten kuvien joukossa on ollut ainakin yksi onnistunut, joka päätyi lehteen. 

Juttu oli jo seuraavan päivän, eli keskiviikon lehdessä. Pyysin jutun luettavaksi etukäteen. Ensimmäistä kertaa minua haastateltiin lehteen vuonna 2005. Siihen juttuun toimittaja oli lisäillyt sellaisia asioita, mitä ei todellakaan pitänyt siinä jutussa olla ja silloin päätin, että en suostu enää koskaan mihinkään lehtijuttuun. Kuitenkin kirjan markkinoinnissa nuo lehtijutut on tärkeitä. Neljä vuotta sitten painotin toimittajille, että kun juttu on käynyt minulla luettavana, siihen ei todellakaan saa mennä enää lisäilemään omiaan minun tietämättä. Tarkoitan siis sellaista turhaa mässäilyä traumaattisilla asioilla. Jos juttu kertoo minusta ja minun surusta, niin siihen ei tarvitse avautua siitä, mitä kaikkee muuta meidän perheessä on sattunut. En kaipaa säälipisteitä, mutta valitettavasti joidenkin toimittajien mielestä on vain hyvä mässäillä kriiseillä. Sen vuoden 2005 lehtijutun jälkeen kaikki jutut ovat olleet asiallisia, eikä niihin ole minun tietämättä lisäilty mitään, millä juttu myisi vielä paremmin. Joten tämän haastattelun kohdalla mä en enää edes sanonut toimittajalle, että siihen ei sitten saa lisätä mitään sen jälkeen, kun mä olen hyväksynyt jutun. Olen vihdoin saanut luottamuksen takaisin toimittajia kohtaan. 

Olin itse todella tyytyväinen juttuun. Juttu oli hyvin kirjoitettu ja sellainen, mitä mä olin haastattelussa tuonut esille. Iso kiitos siis Innimarille, joka jutun kirjoitti! Sain jo lehtijutun kautta yhteydenoton iisalmelaiselta naiselta, jolta on lapsi kuollut muutamia vuosia sitten. Hän kertoi etsineensä silloin muille lapsilleen sisaruksen surua käsittelevää kirjaa, mutta turhaan. Nyt hän on sydämellisesti kiittänyt minua tästä kirjasta. Tällaiset palautteet saa entistä vahvemmin uskomaan, että tällaista kirjaa ihan oikeasti tarvitaan. 

Tästä on hyvä jatkaa kirjan markkinointityötä!

Mun tarina

Tarina, jonka kirjoitin Ikävistä pohjattomin -kirjaan.

Sinä laulat enkeleiden kuorossa

Jenna Miettinen

Sanotaan, että kun on kerran menettänyt läheisen ihmisen, tulee tietoiseksi siitä, että kenen tahansa elämä voi päättyä koska tahansa. Mikään maailmassa ei kuitenkaan valmistanut minua tähän menetykseen, suruun, joka on ollut suurin kaikista. Ikinä en osannut kuvitella, että elämässä voisi olla näin pohjatonta ja syvää surua. En tiennyt, että kyyneleitä riittäisi aina vain uudestaan. Lapsenmielessä olin kuvitellut, että vanhan mummoni kuolema on pahin asia, mitä tässä elämässä voi tapahtua. Jälkeenpäin olin kiitollinen, että mummoni kuoli. Mummon kuolema oli hiljaista valmistautumista kaikkein pahimpaan ja järkyttävimpään asiaan, vaikka en sitä silloin onneksi tiennyt.

Elämä on arvaamaton. Koskaan ei voi tietää kenen kohdalla tämä päivä on viimeinen, eikä uutta huomista enää tulekaan. Silti on käsittämätöntä, miten kaikki voi särkyä silmänräpäyksessä. Miten pienestä tässä elämässä kaikki on kiinni. Yhtäkkiä yhtä siskoa ei olekaan enää kuin muistoissa. Yhdessä ohikiitävässä hetkessä hän on mennyt sinne, mistä ei voi tulla enää takaisin tähän elämään. Sen kaiken muuttaneen hetken jälkeen tuntui, että koko olemassaolo ja perusturvallisuus järkkyivät. Kaikki itsestäänselvyydet katosivat. Elämän perusasiat kuten syöminen, nukkuminen ja hengittäminen tuntuivat ylivoimaisilta. Mielessä oli vain kysymys: Voiko tällaisesta selvitä?

Niin lähdit enkeli kultainen

Syyskuinen keskiviikko vuonna 2000 ei unohdu koskaan. Aamulla siskoni Jasmina lähti kouluun iloisesti tietämättä, että se olisi hänen viimeinen koulupäivänsä. Kukaan meistä ei voinut aavistaa, että se olisi hänen viimeinen päivänsä meidän luonamme. Jasmina tuli koulusta yhden jälkeen ja silmät loistaen kertoi äidille, että laulaisi seuraavana aamuna koulun aamunavauksessa. Hän rakasti laulamista, eikä olisi sinä päivänä malttanut keskittyä läksyjen tekemiseen. Jasminan laulun sijasta aamunavauksena olikin rehtorin kertoma suruviesti: Jasmina on kuollut ja laulaa nyt enkeleiden kuorossa.

Kolmelta sisarukseni (11-, 9- ja 8-vuotiaat pikkusiskot ja 5-vuotias pikkuveli) lähtivät 15 kilometrin päähän tuttavaperheemme luokse kyläilemään ja hoitamaan eläimiä. Siihen tuttuun maalaistaloon, jossa olimme niin monta kertaa aiemminkin käyneet. Minä en lähtenyt mukaan, koska olin menossa tuomariksi poliisien pesäpallopeliin. Neljän jälkeen kaksi siskoani ja veli olivat lähteneet tuttavaperheen äidin kanssa hakemaan lehmiä iltalypsylle tien toiselta puolelta. Vähän matkaa käveltyään heitä lähestyi takaa kolme autoa. Tuttavamme oli huutanut, että täytyy varoa, koska autoja tulee. Hän oli laittanut kätensä eteen, jotta lapset eivät varmasti lähtisi tielle. Kun ensimmäinen auto oli ajanut ohi, Jasmina lähti – syystä jota kukaan ei tiedä – ylittämään tietä ja juoksi suoraan toisen auton eteen. Hän lensi auton yli asfaltille ja loukkaantui niin vakavasti, että noin kahden tunnin päästä menehtyi saamiinsa vammoihin. Paikalle oli tullut kaksi ambulanssia, paloauto ja lisäksi pelastushelikopteri.

Onnellisen ja hyvän päivän päätteeksi tulin kotiin ja kuulin naapuriltani, että siskoni on jäänyt auton alle. En osannut ajatella pahinta mahdollista. Suojelin itseäni sillä samalla haavoittumattomuuden harhalla kuin varmasti monet muutkin vastaavassa tilanteessa: eihän kuolema voi meidän perhettä koskettaa. Valitettavasti voi. Kuolema kosketti juuri meidän perhettä. Mutta miten se on mahdollista? Ei minun elämässä voi tapahtua tällaista. Tämän on pakko olla jonkun muun elämää! Tai painajaista, josta aamulla herään ja kaikki on hyvin. Niin se on, aamulla minä ja kolme siskoani sotkemme vaatteemme yhdeksi kasaksi ja katsomme kuka löytää omat vaatteensa nopeimmin siitä kasasta ja pukee päälle. Niinhän me teemme joka aamu. Aamu tuli, mutta äidin väsyneet ja itkuiset silmät kertoivat, että nyt oltiin painajaisessa, josta ei voinut herätä. Karu totuus luki lehdessä otsikolla: Koulutyttö menehtyi auton alle Siilinjärvellä. Meillä alkoi uuden elämän opetteleminen. Elämän, josta yksi on lopullisesti poissa. Täytyi opetella elämään surun ja ikävän kanssa.

Yksi meistä lähti enkeliksi taivaaseen. Minulla on nyt suojelusenkeli, joka kulkee kanssani kaikki kivikkoisetkin polut. Jos kaadun, enkelini nostaa minut pystyyn. Hän suojelee ja katsoo, että minulle ei tapahdu mitään liian pahaa. Öisin on turvallista nukahtaa kun tiedän, että enkelini valvoo untani. Suloisin enkeli, jonka taivas on saanut.

Kuva: www.weheartit.com

Kuoleman koulu

Olin silloin 13-vuotias, kun minua kolme vuotta nuorempi siskoni kuoli. Yläaste oli juuri alkanut, se oli iso muutos elämässä. Elämän piti olla murrosikäisen elämää uusine asioineen, kavereineen, harrastuksineen ja läksyineen. Yhtäkkiä minut revittiin irti kaikesta tuosta. Tunsin päätyväni valovuosien päähän kavereistani. Olin niin yksin. Minun elämääni oli tullut kuolema. Matematiikka, ruotsi ja englanti olivat vaihtuneet kuoleman oppitunteihin. Kuoleman antamat läksyt kirjoitin kyynelillä. Elämääni tuli sellaisia sanoja kuten vainaja, ruumisarkku, hautajaiset, ruumishuone, hautausmaa. Ne olivat minun arkea silloin. Miten olisi voinut kiinnostaa matikan yhtälöt tai englannin sanat kun joutui miettimään, että miten selviän hautajaisista. Miten selviän loppuelämäni sen valinnan kanssa, että näin siskoni kuolleena kaksi kertaa?

Kun valmistauduin kokeisiin, joita sinä syksynä oli useita, valmistauduin samalla mielessäni kuoleman kokeisiin. Huusin, itkin ja viskoin koulukirjoja kun en osannut tehtäviä, mutta ehkä se lopulta kuitenkin oli sitä tuskaa, mitä kuolema oli minussa aiheuttanut. En tiennyt miten olla sen kivun kanssa. En tiennyt miten purkaa ulos sitä tuskaa ja niitä tunteita, joita minussa oli. Mikään koulukirja ei antanut vastausta niihin asioihin. Jouduin selvittämään ne asiat elämällä. Kulkemalla hetkien läpi ja ottamalla vastaan kaiken, mitä niihin surullisiin päiviin sisältyi. Vaikka ne päivät sattuivat enemmän kuin mikään, tallensin kaiken sydämeeni. Myöhemmin niiden kipeiden hetkien tuska on ollut voimavarana. Ne päivät elämällä olen pystynyt elämään uusia suruja. Vaikka muuhun en tässä elämässä voisi luottaa, niin sen tiedän, että surun kanssa pystyy elämään. Kun olen joutunut elämään maanpäällistä helvettiä siskoni kuoleman jälkeen, jatkamaan päivästä toiseen suurimman surun kanssa mitä olen kokenut, tiedän, että selviän niistä pienemmistäkin kuolemista, joita joudun kohtaamaan.

Surua ei voi puolittaa

Surua on vaikea määrittää. Siihen sisältyy niin paljon kaikkea. Suru on itkua, pelkoa, hätää, ahdistusta, pakokauhua, kaipausta. Kaikkia noita erikseen ja yhdessä. Välillä olen puhunut surustani, välillä halunnut olla yksin ja käpertyä omaan onnettomuuteeni. Hukuttautua vieläkin syvemmälle surun syövereihin, jos oli ylipäätään enää mahdollista mennä syvemmälle. Olen monta kertaa hajonnut surun taakan alle ja yhtä monta kertaa olen kasannut itsestäni taas vahvan, ainakin hetkellisesti. Olen antanut muiden päästä sisälle suruuni, mutta lopulta olen kuitenkin ollut yksin. Tämä suru on minun, kukaan ei voi ottaa sitä minulta pois, ei edes osaa siitä, vaikka kuinka haluaisi. Ei surua voi puolittaa.

Usein olen miettinyt, olisiko surua ollut helpompi käsitellä, jos olisin voinut syyttää jotakuta, olla jollekin vihainen. En voi syyttää onnettomuusauton kuljettajaa, hän ei ajanut ylinopeutta, ei ollut päihtynyt eikä muutenkaan toiminut tavalla, josta häntä voisi syyttää. Voinko syyttää Jumalaa? Voinko olla vihainen siskolleni? En ole osannut olla vihainen kenellekään. En itselleni, siskolleni, en onnettomuustilanteessa mukana olleille enkä edes Jumalalle. Välillä haluaisin huutaa ja olla vihainen. Haluaisin jonkun, jota lyödä päin naamaa tästä kivusta, mitä olen elämässäni joutunut kokemaan. Tiedän kyllä, että ei siskoni tulisi takaisin, vaikka kuolemasta voisi syyttää jotain.  Välillä vain tuntuu niin kohtuuttomalta että näin tapahtui, enkä edes tiedä kenelle voisin olla vihainen asiasta.

Minä kuitenkin elän

Siskoni kuoleman jälkeen aloin pelätä onnellisuutta. En ole sen jälkeen kertaakaan uskaltanut olla niin onnellinen kuin voisin, koska pelkään. Pelkään, että sitten sattuu ja kovasti. Onnellisuus ei ole pysyvää, ja aina hyvät hetket viedään liian aikaisin pois. Aina tulee uusi muistutus: elämän kuuluu sattua. Onnellisuuden vastakohta on liian monta kertaa näyttänyt rumat kasvonsa siskoni kuoleman jälkeen, milloin milläkin tavalla.

Enää en voinut luottaa myöskään siihen, että kukaan ei häviä läheltäni. Sain loppuelämäkseni mukaan menettämisen pelon. Mummon kuoleman jälkeen en tätä tiedostanut, mutta kun siskoni lähti, olen liiankin hyvin muistanut sen, että kenenkään elämä ei ole ikuinen. Välillä pelkään päästää ketään lähelleni, koska en voi olla varma, että kukaan pysyy elämässäni. Kuka tahansa voi kuolla huomenna. Sen ajatuksen kanssa on välillä aika raskasta elää. Koko ajan pelkään ja hätäilen läheisteni puolesta, mietin, kuka lähtee seuraavaksi. Lähdön läheisyys on aina läsnä. Se varjostaa jokaista hetkeä, jokaista kohtaamista.

Olen monta kertaa ollut lähellä luovuttamista, mutta aina löytänyt kuitenkin toivon elää. Olen alkanut ajatella, että olen siskolleni velkaa tämän elämän. Siskoni elämä jäi lyhyeksi, joten minun täytyy näyttää hänelle tätä elämää niin paljon kuin mahdollista. Hän ei ehtinyt juurikaan matkustella, ei opiskella eikä käydä töissä. En tee täällä asioita vain itseäni varten, vaan myös siskolleni, joka seuraa minua pilvien päältä. Hän iloitsee kanssani onnistumisista ja antaa tuolta ylhäältä yhdessä Jumalan kanssa voimia selvitä läpi vaikeiden päivien. Joten menettämisen ja onnellisuuden pelosta huolimatta olen siskoni takia yrittänyt olla aina niin onnellinen kuin mahdollista.

Ajan parantava voima

Monet, jotka eivät ole menettäneet läheistä kuvittelevat, että suru loppuu ensimmäisen vuoden jälkeen. Että ensimmäisen vuosipäivän jälkeen kaikki olisi taas hyvin ja kuolemasta olisi tavallaan päässyt yli. Se vaan ei mene niin. Suru kyllä muuttuu ensimmäisen vuoden aikana, mutta poissa se ei ole. Eikä rakkaan ihmisen kuolemasta kai voi koskaan päästä yli. Siltä ainakin minusta tuntuu. Aika on merkittävä asia parantavuudessaan. Surua ja ikävää se ei koskaan poista kokonaan, mutta jotenkin se vain opettaa, että tapahtuneen kanssa pystyy kaikesta kipeydestä huolimatta elämään.

Vuosien aikana on ollut erilaisia surun hetkiä. Toisinaan suru on ollut aivan lähellä, toisinaan taustalla kulkemassa. Kyyneleitä näihin vuosiin on mahtunut paljon, ja vaikka aikaa on kulunut 12 vuotta, edelleenkin kysyn, että MIKSI? Koskaan en voi loppuun asti ymmärtää, miksi viattoman ja aurinkoisen tytön elämä päättyi liian aikaisin. Tuntuu niin raadolliselta, että yhdelle siskoista ei esimerkiksi voi jouluisin ja syntymäpäivinä antaa lahjaa. Voi vain viedä kynttilän haudalle.

Tätä kirjoittaessani olen miettinyt paljon, että mikä kaikki minua on ajan lisäksi auttanut eteenpäin. Ilman ystäviäni en ehkä olisi tässä. Minulla on vuosien aikana ollut muutamia sellaisia ystäviä, joille olen yhä uudestaan ja uudestaan puhunut ja kirjoittanut tapahtuneesta, kyyneliä säästämättä. Myös terapiassa olen läpikäynyt asiaa useaan otteeseen, aina on löytynyt jotain uutta puhuttavaa. Nykyään enää harvoin puhun asiasta. Välillä kuvittelen, että ei minulla ole enää oikeutta puhua tapahtuneesta, koska siitä on jo monta vuotta. Se ei tarkoita sitä, ettenkö asiaa miettisi päivittäin. Olen äärettömän kiitollinen kaikista kohtaamisista vuosien varrella, niistä pienistäkin. Välillä muutamasta sanastakin ja halauksesta on saanut lohtua ja voimaa jaksaa eteenpäin.

Vaikka aikaa on kulunut 12 vuotta, sen päivän kauheus ei häviä mielestä koskaan. En voi koskaan unohtaa hetkeä, jolloin elämäni särkyi ja ajanlasku meni kahtia: on aika ennen siskon kuolemaa ja aika sen jälkeen. En koskaan unohda sitä järkyttävää iltaa, kun katsoin vain lasittunein silmin jonnekin kauas. Toiseen todellisuuteen. Maailmaan, joka ei ollut minun. Maailmaan, jota en halunnut.

Nyt katson ylös taivaalle ja tuulen mukana kerron, että minulla on ikävä. Saman tuulen mukana kuulen hennon äänesi, kauniin laulusi. Me tapaamme vielä. Ihan varmasti. Sitten kaikki on hyvin, eikä minuun enää satu.

”Vielä vähän aikaa,

ja mitä aikaan saikaan?

Lumienkelimme sulaa pois.

Vielä vähän aikaa

sun siipiäsi lainaan.

Miksi kaikki kaunis sulaa pois?

Ihmettelen tässä,

kuinka elämässä

lumienkelikin laulaa voi.

Ihmettelen tässä,

kuinka pimeässä

jossain elämälle kiitos soi.”

san. Hanna Ekola

(Hannan laulusta Lumienkeli, © Bark Boat Music)

Ajatuksia Ikävistä pohjattomin -kirjasta

En ole ehtinyt kunnon postausta kirjoittaa pitkään aikaan. Viime viikko meni kokonaan kirjoja postitellessa, tällä viikolla olen postittanut yksittäisiä kappaleita. Keskiviikkona tilasin lisää kirjoja, niiden pitäisi tulla minulle parin viikon sisällä. Sitten alkaa uusi postitusrumba. 

Mä oon saanut paljon ihania, koskettavia palautteita kirjasta. Kiitos ihan jokaisesta palautteesta, ne on tärkeitä! En vielä ehkä edes tajua, että miten iso juttu kirjan julkaiseminen oli. Miten paljon apua siitä on lukuisille ihmisille. Välillä epäilytti koko kirjan julkaiseminen, mutta nyt olen onnellinen että tein sen. Enää ei harmita, että käytin ehkäpä New Yorkin matkaan (tai johonkin muuhun matkaan) säästetyt rahat tähän projektiin. Alkukesästä olisi ollut ainutlaatuinen tilaisuus päästä käymään New Yorkissa, koska ystäväni oli siellä harjoittelussa, mutta lopulta kuitenkin päädyin toiseen ainutlaatuiseen vaihtoehtoon, tämän kirjan julkaisemiseen omakustanteena. 

Viime viikolla luin yhtenä iltana kirjan ajatuksen ja nenäliinojen kanssa. Ajattelin kyllä, että en halua lukea kirjaa pitkään aikaan, koska olin postittanut niin monta kirjaa. Mutta en kuitenkaan malttanut jättää kirjaa lukematta. Olipa ihanaa ja koskettavaa lukea kirja ilman, että tarvitsi miettiä kieliopillisia asioita yms. Sain keskittyä tarinoiden sisältöön niiden ulkoasun sijaan. Kaikki tarinat ovat äärettömän koskettavia ja suoraan sydämestä kirjoitettuja. Jokainen tarina on yhtä tärkeä ja arvokas tässä kirjassa. Kirja on täydellinen juuri näiden tarinoiden ansiosta. 

Olen sähköpostitellut kustantamon yhteyshenkilön kanssa lähes päivittäin, milloin mistäkin asiasta. Eilen sain häneltä sähköpostin, joka todella piristi mua, kun olen sairaana. Tässä tärkein osa sähköpostista:

"Kirjasi on mielestämme todella hyvin valmisteltu ja käsittelee tärkeää aihetta. Haluaisimme tukea sinua kirjan markkinoinnissa ja olemme yhdessä PR-toimistomme kanssa miettineet haastattelun tarjoamista johonkin naistenlehteen, esimerkiksi Kauneus & Terveys. Joka numerossa on palsta, jossa julkaistaan juttu selviytyjästä, ja mielestämme sinun tarinasi sopisi tähän hyvin. Mitä mieltä sinä olet tällaisesta, olisitko kiinnostunut/halukas haastatteluun? Kysyn nyt ihan vain alustavasti, että olisiko sinulla mielenkiintoa, jotta voisimme tarjota juttua lehdelle.  

Lisäksi haluaisimme kutsua sinut messuosastollemme Helsingin kirjamessuille, jotka järjestetään 24.-27.10. Huomasin, että olit edellisen kirjasi julkaisuvuonna myös mukana. Kutsumme joka vuosi 5-6 kirjailijaa osastollemme tapaamaan lukijoita, meitä ja keskustelemaan kirjasta. Varsinaista ohjelmaa, eli esimerkiksi haastatteluja, esittelyjä tms. emme valitettavasti pysty järjestämään tilan ja ajan puutteesta, mutta lisäisimme sinun nimesi ja kirjasi osastomme ohjelmaan. Ohjelma julkaistaan meidän Facebook-sivuilla sekä messuohjelmassa ja voisit toki itsekin mainostaa tätä esimerkiksi blogissasi. Laittaisimme tietenkin muutaman kappaleen kirjaasi näytteille osastollemme veloituksetta.Mitä sanot, haluaisitko tulla vierailemaan osastollemme?"

Mahtavaa! Annoin luvan tarjota haastattelua naistenlehtiin. Muitakin lehtijuttuja on ilmeisesti lähiaikoina tulossa, mutta kerron niistä sitten kun ovat ajankohtaisia. Kirjamessuille olen jokatapauksessa aikonut mennä, joten menen yhtenä päivänä pariksi tunniksi BoD:n osastolle. Siitäkin lisää sitten lähempänä kirjamessuja. 

Minusta on tuntunut hyvältä, että BoD on ymmärtänyt kirjan merkityksen. Tarkoitan tällä siis sitä, että mikään perinteinen kustantamo johon käsikirjoitusta tarjosin, ei ilmeisesti nähnyt aihetta niin tärkeänä, että olisi kirjan julkaissut. Joten on hienoa, että kun päädyin julkaisemaan kirjan  omakustanteena, BoD haluaa tukea minua kirjan markkinoinnissa. 

Kun luen/kuuntelen kaikkia koskettavia palautteita, muistan joka kerta mielessäni kiittää kaikkia teitä, jotka kirjoititte tarinanne tähän kirjaan. Ilman teidän tarinoita ei edelleenkään olisi tätä kirjaa, jota monet ovat kehuneet. Yksi mun unelmista on toteutunut. Ikävistä pohjattomin.

Kirjatilaus

Teen lähipäivinä uuden kirjatilauksen. Jos joku haluaa ostaa minun kautta kirjan Ikävistä pohjattomin - Sisaruksen menettäneiden tarinoita (23e + postikulut 1e), niin sähköpostilla nimi ja osoite osoitteeseen ikavistapohjattomin@luukku.com
tai kommentilla tähän postaukseen. 

Ikävistä pohjattomin on julkaistu!

Pitkä projekti on nyt lähes ohi. Kirja julkaistiin ma 8.7. Tai, ei kirjalla mitään virallista julkaisupäivää ollut, mutta tuolloin sain 1. painoksen itselleni myyntiin, joten määritän sen julkaisupäiväksi. Tämän postauksen kirjoittaminen on kestänyt siitä syystä, että kirja on laitettu nettiin myyntiin vasta nyt, ja halusin tähän mukaan linkin, josta kirjaa voi ostaa. 


Tilasin itselleni kirjoja 150 kpl, eikä niistä ole jäljellä yhtään. Käsi on kipeenä ja hermot riekaleina, kun olen nuihin "muutamaan" kirjaan kirjoittanut omistuskirjoituksen ja vielä kirjekuoren, koska suurimman osan kirjoista olen postittanut. Ihan on käynyt työstä tämä, mutta nyt on voittajafiilis! Vihdoin Ikävistä pohjattomin on muuallakin kuin mallikappaleena minun kirjahyllyssä. 

Kirjaa voi ostaa täältä:

BoD Shop

Adlibris-verkkokirjakauppa

CDon-verkkokirjakauppa

Mallikirja!!!

Se tunne, kun pitää käsissään uutta omaa kirjaansa. Ei sitä voi ees sanoin kuvailla. Mä olin varma, että kirja olisi tullut viime torstaina, silloin sen postituksesta oli viikko. Odottelu jatkui kuitenkin juhannuksen yli. Sunnuntaina kirja oli lähetysseurannan mukaan vielä Helsingissä, joten ajattelin, että saan kirjan aikaisintaan tänään mutta se tulikin jo eilen. 

Heräsin eilen klo 10:30 ihan täydestä unesta siihen, että summeri soi. Vähän aikaa kesti ennen kuin sain itseni sängystä ylös. Videosummeristani näkyi, että siellä on joku mies. Mietin vähän aikaa että päästänkö sen edes sisälle, koska kyseinen henkilö ei näyttänyt mitenkään tutulta. Ja olen aika vainoharhainen. Kun ovikello soi, mietin edelleen, että avaanko oven, koska ovessani ei ole ovisilmää, niin en voinut tarkemmin katsoa, että kuka oven takana on. Avasin oven yöpuvussa ja yllätys oli suuri, kun oven takana olevalla miehellä oli minulle täsmälleen samanlainen paketti kuin taittovedospaketti. Kirjoitin nopeasti kuittauksen ja menin sohvalle repimään paketin auki. Ja wau!

Se näytti ihan kirjalle, kuten siskolleni asian ilmaisin. Sisko kysyi, että no mitäs sitten odotit, jos kerta mallikirjasta on kyse. Niinpä. Tuntui vaan niin uskomattomalta, että vihdoin ja viimein, monien taistelujen jälkeen Ikävistä pohjattomin on oikea kirja. Tykkään itse todella paljon kirjan ulkoasusta (ja tietysti myös sisällöstä), se sopii täydellisesti tuon kirjan aiheeseen. Ehkä nyt on aika paljastaa kirjan kansi. Kannen kuvan sain Joel Jyringiltä, iso kiitos siitä. Lähetän hänelle kiitokseksi kirjan, kunhan saan sen painoksen itselleni. Olen niin onnellinen tuosta kuvasta. Ja koko kirjasta. Pahoittelut ei-niin-täydellisistä kuvista, nämä kuvat eivät ehkä tee oikeutta kirjalle, koska mä en osaa kuvata. Enkä oikeastaan edes tykkää valokuvaamisesta. Kirjan pohjaväri on puhtaan valkoinen, otin kuvat asetuksella, joka tummentaa kuvan reunat.

Nyt ainakin on varmaa se, että kirja julkaistaan heinäkuussa. Määritän julkaisupäiväksi sen, kun saan kirjat itselleni myyntiin. Silloin annan kustantamolle luvan laittaa kirjan julkiseen myyntiin. Oikeastihan sen voisi laittaa myyntiin jo heti kun kirjasopimus on kustantamossa, mutta pyysin että tällä kertaa toimittaisiin toisin. Kuten jo joskus aiemmin kerroin, en halua, että kirja on julkisesti myynnissä ennen kuin tarinaan kirjoittaneet ovat saaneet kirjan. Tänään vein postiin kirjatilauksen ja muut paperit, joten nyt alkaa kirjojen odotus. Viimeksi meni muistaakseni kolme viikkoa että sain kirjat itselleni. 

21 lainausta Ikävistä pohjattomin -kirjasta

En ole vielä saanut ilmoitusta, että mallikappale olisi postitettu. Joten odottelu vain jatkuu. Kokosin tähän postaukseen lyhyen lainauksen jokaisesta kirjan tekstistä. Lainauksia ei saa kopioida mihinkään, koska kirjaa ei ole vielä julkaistu. Tässä pieni kurkistus tulevaan kirjaan:

"Kun valmistauduin kokeisiin, joita sinä syksynä oli useita, valmistauduin samalla mielessäni kuoleman kokeisiin. Huusin, itkin ja viskoin koulukirjoja kun en osannut tehtäviä, mutta ehkä se lopulta kuitenkin oli sitä tuskaa, mitä kuolema oli minussa aiheuttanut." 

"Äiti huusi puhelimessa, ja meni pitkään ennen kuin ymmärsin mitä oli tapahtunut. Lopulta sain selvää: Kim on kuollut. Kolme sanaa, jotka muuttavat koko elämän. Pyyhkivät pois todellisuuden. Tekevät minusta ihmisen, joka en halua olla. Laittavat tilanteeseen, paikkaan, aikaan, johon en ikinä olisi halunnut."

"Kävin katsomassa veljeäni kahden viikon päästä oikeuslääketieteellisessä ja tuntui että siinä oli vain jokin nukke. Ei sitä pystynyt ymmärtämään, että siinä makaa rakas pikkuveli. Siinä hän makasi levollisena, leuassa parransänki jota ei normaalisti ollut, kasvot turvoksissa isoista lääkeannoksista ja niin treenattu vartalo kutistuneena pieneksi. Hartiatkin niin lytyssä, että mahtui arkkuun."

"Muistan puhelun vieläkin, muistan mitä kysyin, muistan mitä sanoin. Muistan kun puhelu loppui minun sanoihin: “Tulkaa kotia. Poliisit on meillä.” Puhelu ei kestänyt varmaan minuuttia pidempään."

"Kotiin päästyämme kummitätini soitti itkien ja kysyi miten minä voin. Sanoin, että kaikki tuntuu pahalta painajaiselta. Pistin Facebookiin kappaleen ja otsikoksi ”R.I.P rakas isoveli”. Yllättyneitä ja hämmentyneitä osanottoja alkoi tulvia. Kukaan ei osannut odottaa tätä."

 "Automatkalla muistan tuijottaneeni auton ikkunasta ulos ja toivoneeni, että tapahtunut ei olisi totta. Oli fyysisesti paha olla, jokin painava "lukko" painoi rinnalla ja kurkussa. Oli vaikea niellä. Ilma Kemissä oli sumuinen, todella kostea. Eilen oli ollut kaunis keväinen aurinkopäivä, miten erilainen olikaan maailma tänään."

"Yritit itsemurhaa kerran ja jouduit sairaalaan. Kävin sinua katsomassa ja olit kuin toinen ihminen. Silti arvostin niitä viimeisiä hetkiä. Laitoit pääsi syliini ja itkit. Soitit minulle viimeisellä viikolla, pyysit anteeksi ja kerroit rakastavasi minua, sanoit että sydämeesi sattuu. Sanoin sinulle, että kaikki kääntyy paremmaksi."

"Veljeni menettämisen suru on ollut minulle vaikein oppitunti, jonka elämä voi tarjota. Olen itkenyt sydämeni irti ja huutanut keuhkoni riekaleiksi opetellessani, mitä on olla ihminen." 

"Seuraavan viikon tiistaina pääsimme pojan luokse. Sain ensimmäisen kerran nähdä ja tuntea veljeni. Vaikka samalla tuntui pahalta, sisaren rakkaus toi voimaa.  Tuntui kuin poika olisi pyytänyt: Sisko ota minut syliin, äläkä päästä pois."

"Rakas pikkuveljeni kuoli 11.6.2008 ollessaan vain 14-vuotias. Hän taisteli aivokasvaimen kanssa seitsemän vuotta ja lopulta sydän ei enää jaksanut. Se oli hyvin rankkaa aikaa."

"Vaikka siskot ovatkin välillä vähän ärsyttäviä, olisin silti ikionnellinen jos olisin päässyt tutustumaan neljänteen siskooni paremmin ja vanhempana ja saisin hänet takaisin."

"Liian usein olen lukenut onnettomuuksista, joissa on menehtynyt nuoria. Olen joskus miettinyt miltä tuntuisi menettää perheenjäsen. Oppisiko sellaisen asian kanssa elämään? En koskaan osannut kuvitella miltä se tuntuisi, enkä halunnutkaan." 

"Kuinka syvään pimeään, kuinka palavaan helvettiin tuo hetki minut veikään. Makasin eteisen lattialla halvaantuneena. Itkin ja huusin. Epätoivon tukehduttaessa ääneni, kylmä hiki kihelmöi ihollani. Jokainen solu minussa tunsi menetyksen. Jokainen sekunti oli kuin sähköisku. Kipu valtasi minut. Ja kesä oli ohitse."

"Muistan, kuinka vaikeaa isästäni oli sanoa se. Minulle ei tulisi pikkuveljeä eikä pikkusiskoa. Pikkusisarukseni oli kuollut. Itse uskalsin itkeä vasta myöhemmin istuessani yksin olohuoneessa."

"Syöpä. Se voi tehdä pahaa tuhoa, se voi murskata perheitä. Mutta ei meille. Niin minä ajattelin. Syöpäänhän sairastuvat vain keski-ikäiset naiset. Olin taas väärässä. Tämä ruskeasilmäinen pieni poika oli sairastunut leukemiaan." 

"Jokaisella on oma tehtävänsä ja kun se on saatu päätökseen, kuollaan. Sinun tehtäväsi taisi olla katsoa, että minä varmasti vahvistun ja pärjään, ja sitten vain kuolit."

 "Pihapiiri näytti synkältä. Satoi vettä. Lippu oli vedetty puolisalkoon. Se välitti viestiä suru-uutisesta. Avasin varoen kotitalon oven, kurkkua ja rintaa painoi valtava möykky. Äiti, isä ja mummo tulivat mustiin pukeutuneina vastaan, siinä sitä sitten itkettiin kaikki yhdessä."

"Silloin kun minun veljeni eli, niin veljeni sanoi minulle, että tule yökylään. Ois käyty veneellä järvellä, mutta sitten ei päästy kun hän nukkui pois."

"Viimeinkin tulivat hautajaiset. Kuvittelin, että tämä oli viimeinen kerta kun hän näkisi minut ja halusin tehdä niistä hyvät jäähyväiset. Järjestelinkin melkein kaiken itse. Halusin näyttää kauniilta veljeni hautajaisissa. En aikonut itkeä, koska silloin kaikki luulisivat, että olisin kauhea itkupilli."

"Me saimme nähdä vielä Joosuaa kuolleena. Joosua oli kylmä ja kova. Silitin Joosuan tukkaa ja kylmiä käsiä. Joosua oli siltikin niin rakas, kylmänä ja kuolleena."

"Tuolloin lapsena käsitin, että olimme joutuneet tilanteeseen, joka oli suuri ja vakava, jopa juhlallinen, mutta en tiennyt kuinka siihen oikeaoppisesti tulisi suhtautua. En ymmärtänyt sitä, millä tavalla asiasta pitäisi kertoa muille enkä sitä, kuuluuko minun olla koko ajan surullinen."