Tarina, jonka kirjoitin Ikävistä pohjattomin -kirjaan.
Sinä laulat enkeleiden kuorossa
Jenna
Miettinen
Sanotaan, että kun on kerran menettänyt läheisen ihmisen,
tulee tietoiseksi siitä, että kenen tahansa elämä voi päättyä koska tahansa.
Mikään maailmassa ei kuitenkaan valmistanut minua tähän menetykseen, suruun,
joka on ollut suurin kaikista. Ikinä en osannut kuvitella, että elämässä voisi
olla näin pohjatonta ja syvää surua. En tiennyt, että kyyneleitä riittäisi aina
vain uudestaan. Lapsenmielessä olin kuvitellut, että vanhan mummoni kuolema on
pahin asia, mitä tässä elämässä voi tapahtua. Jälkeenpäin olin kiitollinen,
että mummoni kuoli. Mummon kuolema oli hiljaista valmistautumista kaikkein
pahimpaan ja järkyttävimpään asiaan, vaikka en sitä silloin onneksi tiennyt.
Elämä on arvaamaton. Koskaan ei voi tietää kenen kohdalla
tämä päivä on viimeinen, eikä uutta huomista enää tulekaan. Silti on
käsittämätöntä, miten kaikki voi särkyä silmänräpäyksessä. Miten pienestä tässä
elämässä kaikki on kiinni. Yhtäkkiä yhtä siskoa ei olekaan enää kuin
muistoissa. Yhdessä ohikiitävässä hetkessä hän on mennyt sinne, mistä ei voi
tulla enää takaisin tähän elämään. Sen kaiken muuttaneen hetken jälkeen tuntui,
että koko olemassaolo ja perusturvallisuus järkkyivät. Kaikki
itsestäänselvyydet katosivat. Elämän perusasiat kuten syöminen, nukkuminen ja
hengittäminen tuntuivat ylivoimaisilta. Mielessä oli vain kysymys: Voiko
tällaisesta selvitä?
Niin lähdit enkeli
kultainen
Syyskuinen keskiviikko vuonna 2000 ei unohdu koskaan. Aamulla
siskoni Jasmina lähti kouluun iloisesti tietämättä, että se olisi hänen viimeinen
koulupäivänsä. Kukaan meistä ei voinut aavistaa, että se olisi hänen viimeinen
päivänsä meidän luonamme. Jasmina tuli koulusta yhden jälkeen ja silmät
loistaen kertoi äidille, että laulaisi seuraavana aamuna koulun
aamunavauksessa. Hän rakasti laulamista, eikä olisi sinä päivänä malttanut
keskittyä läksyjen tekemiseen. Jasminan laulun sijasta aamunavauksena olikin
rehtorin kertoma suruviesti: Jasmina on kuollut ja laulaa nyt enkeleiden
kuorossa.
Kolmelta sisarukseni (11-, 9- ja 8-vuotiaat pikkusiskot ja
5-vuotias pikkuveli) lähtivät 15 kilometrin päähän tuttavaperheemme luokse
kyläilemään ja hoitamaan eläimiä. Siihen tuttuun maalaistaloon, jossa olimme
niin monta kertaa aiemminkin käyneet. Minä en lähtenyt mukaan, koska olin menossa
tuomariksi poliisien pesäpallopeliin. Neljän jälkeen kaksi siskoani ja veli
olivat lähteneet tuttavaperheen äidin kanssa hakemaan lehmiä iltalypsylle tien
toiselta puolelta. Vähän matkaa käveltyään heitä lähestyi takaa kolme autoa.
Tuttavamme oli huutanut, että täytyy varoa, koska autoja tulee. Hän oli
laittanut kätensä eteen, jotta lapset eivät varmasti lähtisi tielle. Kun ensimmäinen
auto oli ajanut ohi, Jasmina lähti – syystä jota kukaan ei tiedä – ylittämään
tietä ja juoksi suoraan toisen auton eteen. Hän lensi auton yli asfaltille ja
loukkaantui niin vakavasti, että noin kahden tunnin päästä menehtyi saamiinsa
vammoihin. Paikalle oli tullut kaksi ambulanssia, paloauto ja lisäksi
pelastushelikopteri.
Onnellisen ja hyvän päivän päätteeksi tulin kotiin ja kuulin
naapuriltani, että siskoni on jäänyt auton alle. En osannut ajatella pahinta
mahdollista. Suojelin itseäni sillä samalla haavoittumattomuuden harhalla kuin
varmasti monet muutkin vastaavassa tilanteessa: eihän kuolema voi meidän
perhettä koskettaa. Valitettavasti voi. Kuolema kosketti juuri meidän perhettä.
Mutta miten se on mahdollista? Ei minun elämässä voi tapahtua tällaista. Tämän
on pakko olla jonkun muun elämää! Tai painajaista, josta aamulla herään ja
kaikki on hyvin. Niin se on, aamulla minä ja kolme siskoani sotkemme vaatteemme
yhdeksi kasaksi ja katsomme kuka löytää omat vaatteensa nopeimmin siitä kasasta
ja pukee päälle. Niinhän me teemme joka aamu. Aamu tuli, mutta äidin väsyneet
ja itkuiset silmät kertoivat, että nyt oltiin painajaisessa, josta ei voinut
herätä. Karu totuus luki lehdessä otsikolla: Koulutyttö menehtyi auton alle
Siilinjärvellä. Meillä alkoi uuden elämän opetteleminen. Elämän, josta yksi on
lopullisesti poissa. Täytyi opetella elämään surun ja ikävän kanssa.
Yksi meistä lähti enkeliksi taivaaseen. Minulla on nyt
suojelusenkeli, joka kulkee kanssani kaikki kivikkoisetkin polut. Jos kaadun,
enkelini nostaa minut pystyyn. Hän suojelee ja katsoo, että minulle ei tapahdu
mitään liian pahaa. Öisin on turvallista nukahtaa kun tiedän, että enkelini
valvoo untani. Suloisin enkeli, jonka taivas on saanut.
|
Kuva: www.weheartit.com |
Kuoleman koulu
Olin silloin 13-vuotias, kun minua kolme vuotta nuorempi
siskoni kuoli. Yläaste oli juuri alkanut, se oli iso muutos elämässä. Elämän
piti olla murrosikäisen elämää uusine asioineen, kavereineen, harrastuksineen
ja läksyineen. Yhtäkkiä minut revittiin irti kaikesta tuosta. Tunsin päätyväni
valovuosien päähän kavereistani. Olin niin yksin. Minun elämääni oli tullut
kuolema. Matematiikka, ruotsi ja englanti olivat vaihtuneet kuoleman oppitunteihin.
Kuoleman antamat läksyt kirjoitin kyynelillä. Elämääni tuli sellaisia sanoja
kuten vainaja, ruumisarkku, hautajaiset, ruumishuone, hautausmaa. Ne olivat
minun arkea silloin. Miten olisi voinut kiinnostaa matikan yhtälöt tai englannin
sanat kun joutui miettimään, että miten selviän hautajaisista. Miten selviän
loppuelämäni sen valinnan kanssa, että näin siskoni kuolleena kaksi kertaa?
Kun valmistauduin kokeisiin, joita sinä syksynä oli useita,
valmistauduin samalla mielessäni kuoleman kokeisiin. Huusin, itkin ja viskoin
koulukirjoja kun en osannut tehtäviä, mutta ehkä se lopulta kuitenkin oli sitä
tuskaa, mitä kuolema oli minussa aiheuttanut. En tiennyt miten olla sen kivun
kanssa. En tiennyt miten purkaa ulos sitä tuskaa ja niitä tunteita, joita
minussa oli. Mikään koulukirja ei antanut vastausta niihin asioihin. Jouduin
selvittämään ne asiat elämällä. Kulkemalla hetkien läpi ja ottamalla vastaan
kaiken, mitä niihin surullisiin päiviin sisältyi. Vaikka ne päivät sattuivat
enemmän kuin mikään, tallensin kaiken sydämeeni. Myöhemmin niiden kipeiden
hetkien tuska on ollut voimavarana. Ne päivät elämällä olen pystynyt elämään
uusia suruja. Vaikka muuhun en tässä elämässä voisi luottaa, niin sen tiedän,
että surun kanssa pystyy elämään. Kun olen joutunut elämään maanpäällistä
helvettiä siskoni kuoleman jälkeen, jatkamaan päivästä toiseen suurimman surun
kanssa mitä olen kokenut, tiedän, että selviän niistä pienemmistäkin
kuolemista, joita joudun kohtaamaan.
Surua ei voi puolittaa
Surua on vaikea määrittää. Siihen sisältyy niin paljon
kaikkea. Suru on itkua, pelkoa, hätää, ahdistusta, pakokauhua, kaipausta.
Kaikkia noita erikseen ja yhdessä. Välillä olen puhunut surustani, välillä
halunnut olla yksin ja käpertyä omaan onnettomuuteeni. Hukuttautua vieläkin
syvemmälle surun syövereihin, jos oli ylipäätään enää mahdollista mennä
syvemmälle. Olen monta kertaa hajonnut surun taakan alle ja yhtä monta kertaa
olen kasannut itsestäni taas vahvan, ainakin hetkellisesti. Olen antanut muiden
päästä sisälle suruuni, mutta lopulta olen kuitenkin ollut yksin. Tämä suru on
minun, kukaan ei voi ottaa sitä minulta pois, ei edes osaa siitä, vaikka kuinka
haluaisi. Ei surua voi puolittaa.
Usein olen miettinyt, olisiko surua ollut helpompi käsitellä,
jos olisin voinut syyttää jotakuta, olla jollekin vihainen. En voi syyttää
onnettomuusauton kuljettajaa, hän ei ajanut ylinopeutta, ei ollut päihtynyt
eikä muutenkaan toiminut tavalla, josta häntä voisi syyttää. Voinko syyttää
Jumalaa? Voinko olla vihainen siskolleni? En ole osannut olla vihainen
kenellekään. En itselleni, siskolleni, en onnettomuustilanteessa mukana
olleille enkä edes Jumalalle. Välillä haluaisin huutaa ja olla vihainen.
Haluaisin jonkun, jota lyödä päin naamaa tästä kivusta, mitä olen elämässäni
joutunut kokemaan. Tiedän kyllä, että ei siskoni tulisi takaisin, vaikka
kuolemasta voisi syyttää jotain. Välillä
vain tuntuu niin kohtuuttomalta että näin tapahtui, enkä edes tiedä kenelle
voisin olla vihainen asiasta.
Minä kuitenkin elän
Siskoni kuoleman jälkeen aloin pelätä onnellisuutta. En ole
sen jälkeen kertaakaan uskaltanut olla niin onnellinen kuin voisin, koska
pelkään. Pelkään, että sitten sattuu ja kovasti. Onnellisuus ei ole pysyvää, ja
aina hyvät hetket viedään liian aikaisin pois. Aina tulee uusi muistutus:
elämän kuuluu sattua. Onnellisuuden vastakohta on liian monta kertaa näyttänyt
rumat kasvonsa siskoni kuoleman jälkeen, milloin milläkin tavalla.
Enää en voinut luottaa myöskään siihen, että kukaan ei häviä
läheltäni. Sain loppuelämäkseni mukaan menettämisen pelon. Mummon kuoleman
jälkeen en tätä tiedostanut, mutta kun siskoni lähti, olen liiankin hyvin
muistanut sen, että kenenkään elämä ei ole ikuinen. Välillä pelkään päästää
ketään lähelleni, koska en voi olla varma, että kukaan pysyy elämässäni. Kuka
tahansa voi kuolla huomenna. Sen ajatuksen kanssa on välillä aika raskasta
elää. Koko ajan pelkään ja hätäilen läheisteni puolesta, mietin, kuka lähtee
seuraavaksi. Lähdön läheisyys on aina läsnä. Se varjostaa jokaista hetkeä,
jokaista kohtaamista.
Olen monta kertaa ollut lähellä luovuttamista, mutta aina
löytänyt kuitenkin toivon elää. Olen alkanut ajatella, että olen siskolleni
velkaa tämän elämän. Siskoni elämä jäi lyhyeksi, joten minun täytyy näyttää
hänelle tätä elämää niin paljon kuin mahdollista. Hän ei ehtinyt juurikaan
matkustella, ei opiskella eikä käydä töissä. En tee täällä asioita vain itseäni
varten, vaan myös siskolleni, joka seuraa minua pilvien päältä. Hän iloitsee
kanssani onnistumisista ja antaa tuolta ylhäältä yhdessä Jumalan kanssa voimia
selvitä läpi vaikeiden päivien. Joten menettämisen ja onnellisuuden pelosta
huolimatta olen siskoni takia yrittänyt olla aina niin onnellinen kuin
mahdollista.
Ajan parantava voima
Monet, jotka eivät ole menettäneet läheistä kuvittelevat, että
suru loppuu ensimmäisen vuoden jälkeen. Että ensimmäisen vuosipäivän jälkeen
kaikki olisi taas hyvin ja kuolemasta olisi tavallaan päässyt yli. Se vaan ei
mene niin. Suru kyllä muuttuu ensimmäisen vuoden aikana, mutta poissa se ei
ole. Eikä rakkaan ihmisen kuolemasta kai voi koskaan päästä yli. Siltä ainakin
minusta tuntuu. Aika on merkittävä asia parantavuudessaan. Surua ja ikävää se
ei koskaan poista kokonaan, mutta jotenkin se vain opettaa, että tapahtuneen
kanssa pystyy kaikesta kipeydestä huolimatta elämään.
Vuosien aikana on ollut erilaisia surun hetkiä. Toisinaan
suru on ollut aivan lähellä, toisinaan taustalla kulkemassa. Kyyneleitä näihin
vuosiin on mahtunut paljon, ja vaikka aikaa on kulunut 12 vuotta, edelleenkin
kysyn, että MIKSI? Koskaan en voi loppuun asti ymmärtää, miksi viattoman ja aurinkoisen
tytön elämä päättyi liian aikaisin. Tuntuu niin raadolliselta, että yhdelle
siskoista ei esimerkiksi voi jouluisin ja syntymäpäivinä antaa lahjaa. Voi vain
viedä kynttilän haudalle.
Tätä kirjoittaessani olen miettinyt paljon, että mikä kaikki
minua on ajan lisäksi auttanut eteenpäin. Ilman ystäviäni en ehkä olisi tässä.
Minulla on vuosien aikana ollut muutamia sellaisia ystäviä, joille olen yhä
uudestaan ja uudestaan puhunut ja kirjoittanut tapahtuneesta, kyyneliä säästämättä.
Myös terapiassa olen läpikäynyt asiaa useaan otteeseen, aina on löytynyt jotain
uutta puhuttavaa. Nykyään enää harvoin puhun asiasta. Välillä kuvittelen, että
ei minulla ole enää oikeutta puhua tapahtuneesta, koska siitä on jo monta
vuotta. Se ei tarkoita sitä, ettenkö asiaa miettisi päivittäin. Olen äärettömän
kiitollinen kaikista kohtaamisista vuosien varrella, niistä pienistäkin. Välillä
muutamasta sanastakin ja halauksesta on saanut lohtua ja voimaa jaksaa eteenpäin.
Vaikka aikaa on kulunut 12 vuotta, sen päivän kauheus ei
häviä mielestä koskaan. En voi koskaan unohtaa hetkeä, jolloin elämäni särkyi
ja ajanlasku meni kahtia: on aika ennen siskon kuolemaa ja aika sen jälkeen. En
koskaan unohda sitä järkyttävää iltaa, kun katsoin vain lasittunein silmin jonnekin
kauas. Toiseen todellisuuteen. Maailmaan, joka ei ollut minun. Maailmaan, jota
en halunnut.
Nyt katson ylös taivaalle ja tuulen mukana kerron, että
minulla on ikävä. Saman tuulen mukana kuulen hennon äänesi, kauniin laulusi. Me
tapaamme vielä. Ihan varmasti. Sitten kaikki on hyvin, eikä minuun enää satu.
”Vielä vähän aikaa,
ja mitä aikaan saikaan?
Lumienkelimme sulaa pois.
Vielä vähän aikaa
sun siipiäsi lainaan.
Miksi kaikki kaunis sulaa pois?
Ihmettelen tässä,
kuinka elämässä
lumienkelikin laulaa voi.
Ihmettelen tässä,
kuinka pimeässä
jossain elämälle kiitos soi.”
san. Hanna Ekola
(Hannan laulusta Lumienkeli,
© Bark Boat Music)