Taas askeleen lähempänä valmista kirjaa

Oon lukenut taittovedoksen kolme kertaa, ja saapi luvan nyt riittää. Silmät on ihan kipeenä lukemisesta. Kysyin jo kustantamolta sähköpostilla kannen virheistä, ne saa korjattua. En vaan malta odottaa, että saan kirjan mallikappaleen. Siihen menee kai kuukausi nopeasti arvioituna, mutta en tiedä miten lähelle totuutta tuo mun arvio menee. Maanantaina vien taittovedoksen postiin, ja sitten olen taas askeleen lähempänä kirjan julkaisua. Sitten mä en voi oikeastaan enää tehdä muuta kuin hyväksyä mallikappaleen. Jos vielä mallikappaleessa huomaisin jotain virheitä jotka haluaisin korjata, niin niiden korjaus maksaisi yli 100e. Joten, otan mallikappaleen vastaan sellaisena kuin se tulee ja  luotan siihen, että olen pahimmat virheet saanut teksteistä napattua pois. Virheitä varmasti jäi, mutta niin on kaikissa muissakin kirjoissa. Kaikkien tunnettujen kirjailijoidenkin kirjoissa on kirjoitusvirheitä, joten tässäkin saa olla. 

Kirjan julkaisun läheneminen saa enemmän ja enemmän miettimään siskoani, joka odottelee tuolla ylhäällä pilvien päällä. Enhän mä olisi tällaista kirjaa julkaisemassa, jos mun sisko ei olisi kuollut. En mä olisi ilman siskon kuolemaa etsinyt tällaista kirjaa ja ihmetellyt, kun sellaista ei ole olemassa. En mä olisi ajatellut, että tällaistakin kirjaa voisi joku tarvita. 

"Mä puhun sulle aina silloin kun muut ei nää
kun ikävä kasvaa niin suureks
että sen alle jää
ja kerron mitä meille kuuluu
kuinka isä harmaantuu
ja miten elämä on mennyt
ja mitkä haaveet toteutui
ja mitkä haaveet sun myötä hautautui"

Mitä enemmän mä luen sitä omaa tekstiä, jonka kirjaan kirjoitin, sitä tyhmemmältä se minusta tuntuu. Outoa, miten eri tavalla ajattelin asioista vielä vuosi sitten. En tarkkaan muista koska sen oman tekstin olen täysin valmiiksi kirjoittanut, mutta ennen viime syksyä kuitenkin. Kirjoitin silloin,että en ole siskon kuoleman jälkeen uskaltanut kertaakaan olla niin onnellinen kuin mahdollista. Nyt mä olen maailman onnellisin. Miten yksi ihminen voikin tehdä tästä maailmasta paljon paremman paikan elää ja saada mut uskomaan siihen, että myös minun elämässä voi käydä hyvin. Ennen viime syksyä mä ajattelin, että mun elämässä kuuluukin tapahtua pahoja asioita, ja se myös näkyy siinä tekstissä, jonka kirjoitin. Nyt kirjoittaisin niin erilaisen tekstin. Nyt kirjoittaisin siitä, miten kiitollinen mä oon ollut mun siskolle, en siitä, että miksi näin piti käydä. Mutta en viitsinyt enää kirjoittaa uutta tekstiä ennen käsikirjoituksen lähettämistä. Se olisi ollut epäreilua muita kirjoittajia kohtaan, koska hekään eivät ole voineet muokata tekstejään. 

Enää mä en edes tiedä, miltä musta tuntuu. Mulla on välillä ikävä, mutta muusta en tiedä. Ehkä se asia vain on jossain taustalla koko ajan mukana. Nyt kaikki vaan on ollut paljon enemmän pinnassa tämän kirjaprojektin myötä, mutta pitää vaan jaksaa viedä tämä projekti loppuun. Sitten pitää varmaan jaksaa antaa lehtihaastatteluja. Välillä mä pysähdyn miettimään, että mitä ihmettä mä oikein olen tehnyt ja olen tekemässä, koska ei se kovin kivaa ole toimittajille kertoa kuolemasta. Mutta ehkä senkin tekee sen takia, että kirja tavottaisi mahdollisimman monta sellaista, joille kirjasta olisi apua.

Taittovedos!

Eilen vihdoin koitti päivä (tai aamu), kun kävin hakemassa postista kirjan taittovedoksen. Pyöräilin nopeasti kotiin ja istuin sohvalle. Mietin, että uskallanko avata sen paketin, entä jos joku on mennyt pahasti pieleen. Hyvä etten hyperventiloinut kun revin tätä pakettia auki:

Ja wau! Olin ihan sanaton, kun näin kirjan kannen. Anteeksi kun olen ilkeä ihminen, enkä laita tänne kuvaa kannesta, mutta pitää jotain jännitystä säästää sinne asti, kun kirja on julkaistu. Mutta sen voin kyllä sanoa, että täydellisempää kantta en olisi voinut  kuvitella. Kaikkien ongelmien jälkeen se on nyt just ja tasan niin hyvä kuin voi olla. :) Pari virhettä siinä tosin oli. Minun nimen edessä tai perässä ei lue toimittanut. Se on pakko saada lisättyä siihen, koska muuten saa kannen perusteella sen käsityksen, että kirja on minun kirjoittama. Toinen korjattava asia on kirjan selkä. Siinä lukee Sisaruksen menettäneiden tarinoita vaikka pitäisi lukea kirjan nimi, eli Ikävistä pohjattomin. Nyt siinä siis on kirjan alaotsikko. Luulen, että nuo on isoimmat korjattavat asiat. Takakannen tekstin lisäksi. Sitä jouduin lyhentää, muuten teksti olisi tullut liian pienellä fontilla. 

Saan merkata 30 korjausta, sen verran kuuluu siihen palvelupakettiin minkä valitsin. En usko, että teksteihin tulee juurikaan korjauksia, aika perusteellisesti  korjasin virheitä ennen kuin lähetin käsikirjoituksen. Huomenna ja perjantaina aion käydä ne tekstit läpi ajatuksen kanssa, nyt olen vain selaillut. Eilenkin piti melkein heti taittovedoksen saatuani lähteä töihin, vaikka olisin halunnut lukea kaiken saman tien. 

Korjausohjeita

Pidän taittovedoksen itselläni todennäköisesti maanantaihin asti, sitten lähetän sen takaisin kustantamoon. Käyn tässä koko ajan pientä mietintää, että miten teen yhden asian kanssa. Kun palautan taittovedoksen, voin pyytää joko uuden taittovedoksen korjausten tekemisen jälkeen, tai sitten voin antaa luvan että mallikappaleen voi valmistaa heti kun tarvittavat korjaukset on tehty. Viimeksi en pyytänyt uutta taittovedosta. Enkä ehkä nytkään pyydä, se pitkittäisi varmaan taas muutaman viikon kirjan julkaisua. Toisaalta mietin, että entä jos kaikki korjaukset ei menekään niin kuin pitäisi. Pitäisi ehkä vaan luottaa ammattilaisiin.

Jos on kysymyksiä taittovedoksesta, niin saapi kysyä! En oikein tiedä, että mitä muuta osaisin siitä kertoa. 

Kuolema lapsen silmin

Suosittelen lukemaan Astrid Lindgrenin kirjan Veljeni, Leijonamieli, jos ette ole sitä vielä lukeneet. Se on loistava kirja, jonka avulla pystyy käsittelemään kuolemaa, myös lasten kanssa.  Kirjoitin lukiossa äidinkielen tunnilla kyseisestä kirjasta (vuonna 2005). Edelleen, sitä taittovedosta odotellessa kirjoitan sen esseen tänne luettavaksi. Taittovedos on postitettu minulle toissapäivänä, joten ei pitäisi mennä enää montaa päivää että se on minulla. En malta odottaa! :)

Kuolema lapsen silmin

Sadut ja kertomukset ovat ihmisille annettu lahja, jonka avulla voi elää läpi vaikeiden aikojen ja kohdata kipeitäkin asioita. Astrid Lindgrenin sadut ovat tuttuja niin lapsille kuin heidän vahemmilleenkin. Ne yhdistävät sadun ja toden tunnun kokonaisuuksiksi, jotka käsittelevät mielikuvituksen avulla elämän vaikeimpiakin asioita. Sairauden tuoma erilaisuus, vilpitön lähimmäisenrakkaus ja ennen kaikkea kuolema ovat tuskin koskaan olleet kauniimmin esillä kuin Lindgrenin sadussa Veljeni, Leijonamieli. Sadun muotoon rakennettu koskettava kertomus pureutuu pelkojen voittamiseen, itse peloista suurimman, kuoleman edessä.

Astrid Lindgren on lähestynyt herkkää ja kipeää aihetta tavalla, joka koskettaa mutta ei ahdista. Veljeni, Leijonamielessä kuolema merkitsee siirtymistä uuteen elämään ja uuteen paikkaan. Kuolemanjälkeinen elämä tuo mukanaan uusia seikkailuja ja uusia ystäviä. Kuolema on etenkin lapsille pelottava ja käsittämätön asia, mutta Lindgren on onnistunut kuvaamaan sitä lasten ymmärtämällä tavalla. 

Nangijala on paikka kaukana tähtitaivaan toisella puolen. Veljeksistä, Joonatan ja Korppu Leijonamielestä jää vain kuoret maapallolle, kun he lyhyen maanpäällisen elämänsä jälkeen kohtaavat taas toisensa Nangijalan unenomaisen kauniissa Kirsikkalaakson idyllissä, jossa eletään yhä satujen ja nuotiotulten aikaa. Siellä saa seikkailla aamusta iltaan ja jopa öisinkin. Kuolema on mielikuvituksenomainen, juuri sellainen, jona lapsi haluaa sen nähdä. 

Sadun fantasia ei kuitenkaan jää paoksi todellisuudesta, päinvastoin se mahdollistaa lapsille niinkin vaikean asian kuin kuoleman käsittelemisen. Juuri satujen avulla lapset usein käsittelevät ahdistavia asioita ja pelkojaan, joita eivät osaa pukea sanoiksi. Tämä satu antaa mahdollisuuden hiljentyä elämän rajallisuuden äärelle. 

Kauniin sadun avulla kuolema on helpompi kohdata, tosin helppoa se ei ole koskaan. Satu ottaa lohduttavalla tavalla esille kuoleman mukanaan tuoman surun ja menetyksen. Sen mukaan kuolema ei ole lopullinen asia, vaikka se päättääkin maanpäällisen elämän. Kuoleman jälkeen elämä muuttuu paremmaksi, eikä tarvitse olla huolissaan siitä, että joutuu eroon rakkaistaan. Ennemmin tai myöhemmin kaikki pääsevät Nangijalaan. Toivoa jälleennäkemisestä antaa lyhyt viesti, jonka Korppu kirjoittaa äidille ennen kuolemaansa: "Älä itke äiti! Nangijalassa tavataan!" Se on kaunis ajatus, mutta kun joutuu tekemisiin kuoleman kanssa, kauniskin saattaa helposti muuttua rumaksi ja lohduttomaksi. 

Sadun lukeminen on varmasti monelle lohduttava kokemus, vaikka se saakin silmät täyttymään kyynelistä. Satua ei ole tarkoitettu ainoastaan lapsille kuoleman kohtaamiseen, se voi olla turva myös varttuneemmille. Kaunis kuva kuolemasta antaa hetkeksi mahdollisuuden unohtaa tyhjyyden, jonka kuolema todellisuudessa aiheuttaa, sen mitä lapset eivät ymmärrä. Lindgren on niin elävästi kuvannut Korpun ja Joonatanin kuolemanjälkeistä elämää, että itsekin alan melkein uskoa ja toivoa, että Nangijala olisi oikeastikin olemassa. Se on sellainen paikka, joka auttaa näkemään kuolemassa jotain uutta ja hyvää. 

Liikuttavinta on sadun lohduttava näkemys liian aikaisesta kuolemasta. Pieni Korppu tietää kuolevansa pian. Kuolema tuntuu hänestä pelottavalta ja epäoikeudenmukaiselta. Surullisena hän kysyy veljeltään: "Mitä varten saa tapahtua semmoista, että toisten on pakko kuolla, ennen kuin ovat täyttäneet edes kymmenen vuotta?" Joonatan lohduttaa Korppua kertoen, että kuolema on ihana asia. Silti lasten kuolema tuntuu niin väärältä: ei lasten kuulu kuolla. Ehkä sillä kuitenkin on jokin tarkoitus, koska Lindgrenkin käsittelee sitä sadussaan. Ehkä jotkut lapset vain yksinkertaisesti ovat liian hyvä jäädäkseen tänne pahaan maailmaan. Niin kai se on. Lapsi otetaan pois, ettei mikään paha pääsisi enää viemään hyvyyttä pois. Joidenkin lasten on parempi olla sellaisessa paikassa kuin Nangijala. Synkkinä hetkinä jokainen meistä voi lohduttautua Nangijalan olemassaoloon - ainakin lapsen uskolla. 

Kun kuolema koskettaa

Taittovedosta odotellessa tässä on ensimmäinen äidinkielen aine, jonka kirjoitin Jasun kuolemasta. Tämä on kirjoitettu 2.9.2003, eli olin silloin 16-vuotias.

Kun kuolema koskettaa

"On hiljainen taivaanranta, eikä lintujen laulu soi. Ei kuoleman tarkoitusta aina ymmärtää voi."

Kuolema koskettaa jokaista ihmistä jossain vaiheessa elämää tavalla tai toisella. Joitakin elämä kohtelee pitkään silkkihansikkain. Toiset joutuvat kohtaamaan läheisen ihmisen kuoleman aivan liian varhain. Kuolema pysäyttää aina, oli se sitten liikenneonnettomuus, itsemurha tai sairauden aiheuttama. Kuolema voi puhuttaa, vaikka kuollut ei olisi tuttavamme. Se voi muistuttaa meitä aikaisemmasta menetyksestä, tai siitä, että myös meidän läheinen tai me itse voimme kuolla.

Nuori, jonka elämän pilvettömälle taivaalle on yhtäkkiä ilmestynyt tumma surupilvi kokee, että koko maailma kaatuu hänen niskaansa. Tieto läheisen kuolemasta tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja elämä seisahtuu hetkeksi, joka tuntuu ikuisuudelta. Tulee epätodellinen oli ja järkytys: eihän minulle ja läheisilleni voi tällaista tapahtua. Itkettää, mutta kyyneliä ei tule ja mieli jäätyy. Tapahtuneen kieltämällä yritämme suojella itseämme. Vähitellen kuoleman oppii päästämään tarpeeksi lähelle itseään ja sitä pystyy käsittelemään.

Rakkaan ihmisen kuolema muuttaa elämässä kaiken. Vierelle tulee uusi matkatoveri - suru. Suru kulkee mukana läpi elämän, toisinaan aivan käsikädessä, mutta välillä suremiseen osaa ottaa etäisyyttä. Surun rinnalla kulkevat myös kaipaus ja muistot. Aluksi muistot voivat tehdä kipeää, mutta kun kuolemasta on kulunut aikaa, juuri muistojen avulla jaksaa mennä päivän kerrallaan kohti uutta huomista. Muistoihin eivät liity vain yhteiset kokemukset, vaan myös valokuvat ja kuolleen tavarat. Muistot kannattaa säilyttää ja valokuvia katsella kunhan kyyneliltään pystyy. Tällä tavoin kuollut on aina läsnä, vaikkei fyysisesti enää olekaan. Kynttilä haudalla kertoo muistamisesta ja ikävästä. Haudalle meno saattaa aluksi koskea kamalasti. Vähitellen kuitenkin tulee rauhallinen olo, ja pystyy muistelemaan hyviä aikoja hymyillen ja haikeudella. Kuoleman aiheuttamaa surua ja kaipausta on mahdoton kuvitella, ellei sitä ole itse kokenut.

"Nyt on syksy ja kultaiset linnut lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli. Hyvästely humisee puissa. Hyvästely on suuri, ero edessä, mutta jälleennäkeminen on varma."

Oli kaunis syyskuun päivä, kun jouduin kasvotusten kuoleman kanssa. Aamulla 9-vuotias Jasmina-siskoni lähti kouluun, tietämättä, että se olisi hänen viimeinen koulupäivänsä, viimeinen päivänsä meidän luonamme. Kun Jasmina tuli koulusta, hän silmät palaen kertoi äidille, että hän laulaisi seuraavana päivänä aamunavauksessa. Vain muutamaa tuntia myöhemmin hän oli juossut auton eteen tuttaviemme luona mennessään katsomaan lehmiä tien toiselle puolelle. Niin äkkiä voi elämäniloa pursuavan päivänpaisteen elämä katketa. Jasmina oli kuin perhonen. Niin kevyesti hän liihotteli paikasta toiseen, naurava ja laulava pikkutyttö. Jasminan laulun sijasta aamunavauksessa kuultiinkin suruviesti: Jasmina on poissa. Kyynelsilmin Jasminaa on muisteltu ja kaivattu kotona, koulussa ja ystävien parissa. Meillä kaikilla alkoi uudem elämän opetteleminen, elämän, josta yksi on poissa.

Hautajaiset on monelle raskas kokemus. Silloin on jäähyväisten hetki, ja läheisen saattaminen viimeiselle matkalle, "enkelimatkalle". Jasminan hautajaisissa oli lohduttavaa huomata, ettei ollut surussa yksin. Niin moni muukin ikävöi häntä. Koskettavaa oli, kun pappikin liikuttui kyyneliin muistopuheensa aikana. "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie." Näin lauloimme Jasminan haudalla. Tuntuu, kuin pala minusta olisi lähtenyt Jasminan mukana hautaan. Samalla kun hautaa jonkun läheisen, hautaa myös palan tulevaisuuttaan. 

Kuolemasta ja hautajaisista toipuminen vie aikaa. Se saattaa jopa kestää läpi elämän. Sureva ihminen tarvitsee tukea ja kuuntelijaa, siksi häntä ei pitäisi jättää yksin. Kuolemasta puhuminen helpottaa pahaa oloa, mutta kaikki eivät pysty puhumaan. Itse avauduin ensimmäisen kerran vasta vuosi tapahtuneen jälkeen. Tunteita ei pitäisi tukahduttaa tai padota sisään, sillä se kostautuu ennemmin tai myöhemmin.

Läheisen kuoleman jälkeen tuntuu, kuin aika häviäisi. Viikko voi tuntua päivältä ja vuosi kuukaudelta. Joskus oletetaan, että kun kuolemasta on kulunut vuosi, olisi sureva jo ennallaan. Ei surulle ole olemassa aikaa. Se tulee kun on tullakseen. Usean vuodenkin päästä voi olla surullinen olo ja tuntuu, että edessä näkyy vain pelkkää mustaa. Valon voi kuitenkin löytää. Sitä valoa vain täytyy etsiä yhdessä rakkaitten ja läheisten ihmisten kanssa.

Kohta on kulunut kolme vuotta Jasminan kuolemasta. Mihin aika tästä väliltä on hävinnyt? Katson palavan kynttilän vieressä olevaa kuvaa Jasminasta ja hymyilen surullisesti kyynelten läpi. Minulla on ikävä, mutta ehkä me tapaamme vielä... "Perhonen pieni valaisit tieni, aina jäät sydämeen. Päivämme kiitää, aika pois liitää, kohtaamme uudelleen..."

Haaveesta totta mä teen, pienenä ihmisenä suurta

Mä oon tiennyt, että mun Liian nuori -kirjasta on lukion ja yläkoulun oppilaita tehnyt esitelmiä. Osa näistä oppilaista on tunteneet minut, osa on ollut täysin tuntemattomia. Tänään kuulin, että Kuopiossa oli lukion terveystiedon tunnilla opettaja käyttänyt materiaalina mun kirjaa, Toistaiseksi tuntemattomasta syystä -jaksoa ja blogia. Aiheena oli ollut kriisit ja niiden käsittely. Taas tuli yksi muistutus, että en ole tehnyt nuita asioita turhaan. :)

Mä oon Jasminan kuolemasta lähtien halunnut auttaa muita vastaavan kokeneita. Pariinkin eri tyttöön otin yhteyttä yläkoulun aikana kun kuulin, että heiltä on juuri kuollut sisarus. Halusin vain niin kovasti auttaa. En halunnut, että he jäisivät yksin surunsa kanssa, tai ainakaan ilman vertaistukea, kuten minulle oli käynyt. 

Myöhemmin mietin, että millä tavalla mä voisin auttaa sellaisia surevia sisaruksia, joita mä en tunne. Mielessä oli myös monta vuotta ollut, että olisi aika huikeaa kirjoittaa kirja. Yhdistin nämä kaksi asiaa ja kirjoitin kirjan Liian nuori, jossa kerron mun siskon kuolemasta. Kirja ei lopu kuoleman ensimmäiseen vuosipäivään, kuten yleensä surusta kertovat kirjat loppuvat. Kirja sisältää 7,5 vuotta. Vasta sen luettuaan moni (joka ei ole menettänyt perheenjäsentä) on ymmärtänyt, että suru ei tosiaan lopu ensimmäisen vuoden jälkeen. Kirja kertoo myös siitä, miten vaikeilla asioilla on tapana kasaantua. Miten elämä satuttaa kerta toisensa jälkeen, aivan kuin siskon kuolemassa ei olisi ollut jo tarpeeksi. Kerron myös siitä ahdistuksesta ja pahasta olosta, mikä tulee, kun joutuu nuorena kohtaamaan liian rankkoja asioita. Miten yhtäkkiä alkaakin tuntua, että ei jaksaisi enää, ja miten kuitenkin löytää toivon ja uskon paremmasta huomisesta. 

Kun Liian nuori ilmestyi, eräs tuttavamme oli sanonut äidille, että kohta Jenna on jossain tv-ohjelmassa puhumassa. Sanoin silloin, että en varmasti. Kunnes tarjottiin mahdollisuutta tehdä sisaruksen surua näkyväksi Toistaiseksi tuntemattomasta syystä -ohjelmassa. Ajattelin, että se on taas yksi kanava, jolla mä voin auttaa muita vastaavan kokeneita. Joten lopputulos on tässä:

TTS-jakso

(Luulin, että tuota jaksoa ei enää ole netissä, kun se poistui YleAreenasta, mutta löytyy se kuitenkin tuolta sivulta...)

Jakso siis esitettiin ensimmäisen kerran 22.8.2011. Uusinnat tuli tämän vuoden tammikuussa. 

Kenellekään ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että mikä on mun seuraava tapa auttaa. Ikävistä pohjattomin -kirja. Liian nuoren mä kirjoitin osittain auttaakseni itseäni, mutta TTS-jakso ja etenkin tämä tuleva kirja on puhtaasti muita varten. Ennen kaikkea heitä varten, jotka ovat juuri menettäneet sisaruksen ja miettivät kysymystä, jota itsekin monta kertaa mietin: Voiko tällaisesta selvitä? 

Musta tuntui todella hienolta huomata, että mun tarkoitus surevien sisarusten auttamiseksi on levinnyt laajemmaltikin, myös yleisemmälle tasolle. Sen kertoo se, että mua, mun kokemuksia, kirjaa ym. käytetään myös oppitunneilla esimerkkinä, ja vieläpä koulussa jossa mä en ole koskaan käynytkään, jossa mua ei tunneta. Tästä mä olen monta vuotta haaveillut. Että mä joskus olisin niin vahva, että voisin olla esimerkkinä siitä, että elämä kaikesta huolimatta kantaa. Nyt mä olen siinä pisteessä. 

Sinä olet minun siskoni

"Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan sinä saat pitää ikuisesti."

(Danielle Steelin kirjasta Lahja)

Mä haluan uskoa, että siskoni Jasmina antoi minulle elämällään ja kuolemallaan kirjoittamisen lahjan. Tätä ajatusta tukee lukion äidinkielen opettajan kommentit, kun kirjoitin aineen Veljeni, Leijonamieli -kirjasta. Ostikoin aineeni "Kuolema lapsen silmin", ja kyseinen otsikko on tulevassa kirjassa veljeni kirjoittamalla tarinalla. Äidinkielen opettajan palaute oli:

- Erittäin sisällökäs, sadun keskeistä teemaa hienosti hahmottava essee.
- Olet todella ajatellut asioita, se ilmenee tekstisi sisällön vakuuttavuutena ja painavuutena ~ on aika kamalaa, että tällaisen lahjan saa usein vasta jouduttuaan omassa elämässä oikeasti rankan paikan eteen. Sitähän ei kaikille tapahdu välttämättä koskaan.
- Joka tapauksessa voit tuntea ylpeyttä siitä, että osaat selvästikin suhtautua kypsästi ja syvällisesti elämän peruskysymyksiin.
- Ai niin: kieliasukin on äärettömän sujuva ja hyvä!

Lukion aikana kirjoitin 13 ainetta äidinkielen tunneilla. Viisi aineista käsitteli kuolemaa. Jos vain oli joku kuolemaan liittyvä aihe, valitsin sen. Kuolemasta osasin kirjoittaa kaikkein parhaiten ja vahvimmilla sanoilla. Silloin se oli minun tapa käsitellä surua. Kirjoittaminen oli minulle paljon helpompaa kuin puhuminen. 

Jasmina antoi minulle kaikkein parhaimman lahjan mitä voi antaa. Hänen ansiostaan olen kirjoittanut kirjan ja kohta olen julkaissut toisen kirjan. Jos kuolemassa ylipäätään pitää nähdä jotain hyvää, niin se on ehdottomasti tämä. Kirja. Jasminan muisto elää kummassakin kirjassa. Kirjojen sivuilta hänen muistonsa ei haalistu koskaan. 

En olisi halunnut menettää Jasminaa. En vielä, en koskaan. Mutta kun aikaa on kulunut jo monta vuotta, pystyn olemaan kiitollinen siitä kaikesta, mitä hän elämällään antoi. Hän näytti mitä on elämänilo, nauraminen ja hetkessä eläminen. Jasmina eli jokaisen päivän täysillä. Aivan kuin joku olisi kertonut hänelle, että pian tapahtuu onnettomuus, josta hän ei selviä. Olen oppinut iloitsemaan pienistäkin asioista. Nyt, vuosien jälkeen, näen kauneutta siellä, missä ennen oli vain surua ja ahdistusta. 

Kaiken pimeyden keskellä on lopulta kuitenkin ollut kiitos elämälle.