Kuolema lapsen silmin

Suosittelen lukemaan Astrid Lindgrenin kirjan Veljeni, Leijonamieli, jos ette ole sitä vielä lukeneet. Se on loistava kirja, jonka avulla pystyy käsittelemään kuolemaa, myös lasten kanssa.  Kirjoitin lukiossa äidinkielen tunnilla kyseisestä kirjasta (vuonna 2005). Edelleen, sitä taittovedosta odotellessa kirjoitan sen esseen tänne luettavaksi. Taittovedos on postitettu minulle toissapäivänä, joten ei pitäisi mennä enää montaa päivää että se on minulla. En malta odottaa! :)

Kuolema lapsen silmin

Sadut ja kertomukset ovat ihmisille annettu lahja, jonka avulla voi elää läpi vaikeiden aikojen ja kohdata kipeitäkin asioita. Astrid Lindgrenin sadut ovat tuttuja niin lapsille kuin heidän vahemmilleenkin. Ne yhdistävät sadun ja toden tunnun kokonaisuuksiksi, jotka käsittelevät mielikuvituksen avulla elämän vaikeimpiakin asioita. Sairauden tuoma erilaisuus, vilpitön lähimmäisenrakkaus ja ennen kaikkea kuolema ovat tuskin koskaan olleet kauniimmin esillä kuin Lindgrenin sadussa Veljeni, Leijonamieli. Sadun muotoon rakennettu koskettava kertomus pureutuu pelkojen voittamiseen, itse peloista suurimman, kuoleman edessä.

Astrid Lindgren on lähestynyt herkkää ja kipeää aihetta tavalla, joka koskettaa mutta ei ahdista. Veljeni, Leijonamielessä kuolema merkitsee siirtymistä uuteen elämään ja uuteen paikkaan. Kuolemanjälkeinen elämä tuo mukanaan uusia seikkailuja ja uusia ystäviä. Kuolema on etenkin lapsille pelottava ja käsittämätön asia, mutta Lindgren on onnistunut kuvaamaan sitä lasten ymmärtämällä tavalla. 

Nangijala on paikka kaukana tähtitaivaan toisella puolen. Veljeksistä, Joonatan ja Korppu Leijonamielestä jää vain kuoret maapallolle, kun he lyhyen maanpäällisen elämänsä jälkeen kohtaavat taas toisensa Nangijalan unenomaisen kauniissa Kirsikkalaakson idyllissä, jossa eletään yhä satujen ja nuotiotulten aikaa. Siellä saa seikkailla aamusta iltaan ja jopa öisinkin. Kuolema on mielikuvituksenomainen, juuri sellainen, jona lapsi haluaa sen nähdä. 

Sadun fantasia ei kuitenkaan jää paoksi todellisuudesta, päinvastoin se mahdollistaa lapsille niinkin vaikean asian kuin kuoleman käsittelemisen. Juuri satujen avulla lapset usein käsittelevät ahdistavia asioita ja pelkojaan, joita eivät osaa pukea sanoiksi. Tämä satu antaa mahdollisuuden hiljentyä elämän rajallisuuden äärelle. 

Kauniin sadun avulla kuolema on helpompi kohdata, tosin helppoa se ei ole koskaan. Satu ottaa lohduttavalla tavalla esille kuoleman mukanaan tuoman surun ja menetyksen. Sen mukaan kuolema ei ole lopullinen asia, vaikka se päättääkin maanpäällisen elämän. Kuoleman jälkeen elämä muuttuu paremmaksi, eikä tarvitse olla huolissaan siitä, että joutuu eroon rakkaistaan. Ennemmin tai myöhemmin kaikki pääsevät Nangijalaan. Toivoa jälleennäkemisestä antaa lyhyt viesti, jonka Korppu kirjoittaa äidille ennen kuolemaansa: "Älä itke äiti! Nangijalassa tavataan!" Se on kaunis ajatus, mutta kun joutuu tekemisiin kuoleman kanssa, kauniskin saattaa helposti muuttua rumaksi ja lohduttomaksi. 

Sadun lukeminen on varmasti monelle lohduttava kokemus, vaikka se saakin silmät täyttymään kyynelistä. Satua ei ole tarkoitettu ainoastaan lapsille kuoleman kohtaamiseen, se voi olla turva myös varttuneemmille. Kaunis kuva kuolemasta antaa hetkeksi mahdollisuuden unohtaa tyhjyyden, jonka kuolema todellisuudessa aiheuttaa, sen mitä lapset eivät ymmärrä. Lindgren on niin elävästi kuvannut Korpun ja Joonatanin kuolemanjälkeistä elämää, että itsekin alan melkein uskoa ja toivoa, että Nangijala olisi oikeastikin olemassa. Se on sellainen paikka, joka auttaa näkemään kuolemassa jotain uutta ja hyvää. 

Liikuttavinta on sadun lohduttava näkemys liian aikaisesta kuolemasta. Pieni Korppu tietää kuolevansa pian. Kuolema tuntuu hänestä pelottavalta ja epäoikeudenmukaiselta. Surullisena hän kysyy veljeltään: "Mitä varten saa tapahtua semmoista, että toisten on pakko kuolla, ennen kuin ovat täyttäneet edes kymmenen vuotta?" Joonatan lohduttaa Korppua kertoen, että kuolema on ihana asia. Silti lasten kuolema tuntuu niin väärältä: ei lasten kuulu kuolla. Ehkä sillä kuitenkin on jokin tarkoitus, koska Lindgrenkin käsittelee sitä sadussaan. Ehkä jotkut lapset vain yksinkertaisesti ovat liian hyvä jäädäkseen tänne pahaan maailmaan. Niin kai se on. Lapsi otetaan pois, ettei mikään paha pääsisi enää viemään hyvyyttä pois. Joidenkin lasten on parempi olla sellaisessa paikassa kuin Nangijala. Synkkinä hetkinä jokainen meistä voi lohduttautua Nangijalan olemassaoloon - ainakin lapsen uskolla.